— No, mitä arvelet, Taneli?
— Se merkitsee sitä, että shawanoe-intiaanit seuraavat ystäviemme jälkiä, emmekä me voi sitä estää.
— Kuinka monta punanahkaa sinä luulet olevan väijyksissä?
— Kukaties yksi — kukaties yksi tusina.
— Kyllä heitä, Taneli, on useampia kuin yksi, sen tiedät yhtä hyvin kuin ininäkin.
Vanhempi mies nyökkäsi ja hymyili.
Ei saata ajatella parempaa todistusta näiden miesten erinomaisen tarkasta luonnonäänien ja metsäelämän tuntemisesta kuin tämä havaintojen yhtäpitäväisyys. He olivat näet huomanneet pienen eroituksen ensimäisten ja viimeisen merkkiäänen viilillä. Oli kuin yksi intiaani olisi raakkunut kolme kertaa ja antanut sitten toisen matkia itseään, joka onnistuikin mainiosti.
— Tiedätkö, Siimon, sanoi vanhempi, minä luulen, että he aikovat väijyä Kalkkalokäärmelahdessa.
Kalkkalokäärmelahti oli Ohio virran syvä mutka Kentuckyn puolisella rannalla, ehkä noin puolenpeninkulman päässä siitä, missä valkoiset metsänkävijät illan lähestyessä istuivat puunrungolla.
Puhvelien ja muiden villi-eläinten tallaama vähintäänkin sadan vuoden vanha polku kulki heidän ohitsensa. Lahden takana kääntyi se oikeaan syvälle metsään ja päättyi suolakenttään, jolla eläimet kävivät suolaa nuolemassa.