— Kapteeni Bushwick itse oli viime kesänä täällä jonkinlaisella tutkimusmatkalla, sanoi Kenton. Hän kulki paluumatkallaan tätä polkua. Ja ensimäiseksi hän tapasi kalkkalokäärmeen, joka puri hampaansa hänen sääryksiinsä tapaamatta kuitenkaan ihoa. Kapteeni iski petoa kiväärin tukilla, mutta kuuli samassa toisen käärmeen kalisevan takanaan. Jollei hän olisi tavattoman reippaasti hypännyt syrjään, olisi hän saanut kuolettavan nipistyksen. Nyt ei käärme häntä tavannut, ja kapteeni ampui pedon.
— Hän kai ristikin lahden Kalkkalokäärmelahdeksi?
— Hyvällä syyllä; mutta kyllä minä olen ollut täällä usein käärmettä näkemättä.
— Kun minä olin täällä pari viikkoa sitten, kertoi Taneli, näin kauriin kulkevan suolakentälle päin. Se olisi nähnyt minut, ellei se olisi katsellut kalkkalokäärmettä, joka kiinnitti sen kaiken tarkkaavaisuuden. Kauris oli tyhmä. Sen sijaan, että se olisi kulkenut taaksepäin, niinkuin ne tavallisesti tekevät kalkkalokäärmeen huomatessaan, alkoi se nuuskia ja tanssia käärmeen ympärillä sekä lopulta lyödä toppasi sitä etusorkallaan. Luonnollisesti potki se käärmeen rääsyiksi, mutta sitä ennen ennätti tämä iskeä pari kolme haavaa, ja suuri komea eläin kuoli puolentunnin kuluessa. Kalkkalokäärmeet ovat yhtä häijyjä kuin intiaanit.
— Usein kyllä, mutta ei aina, Taneli; eiväthän ne raakukaan kuin varikset. Sitä paitsi ne eivät surmaa edeltäpäin ilmoittamatta.
— Nyt emme ole käärmeiden karissa tekemisissä.
— Emme. Meidän pitää vetää punanahkoja nenästä. Olemme kulkevinamme Kalkkalokäärmelahden ohi; silloin tulvii sinne noita syöpäläisiä ja odottavat meitä tervetulleina.
— Mutta mitä tekevät silloin uutisasukkaat?
— Kulkevat toista tietä.
— Mitä tietä? Metsä on niin tiheä sekä oikealla että vasemmalla, etteivät ainakaan naiset pääse askeltakaan eteenpäin ja niin hiljaa, etteivät punanahkat kuulisi.