Hän nosti laatikon pään ja olkapäiden varaan ja huomasi sen sopivan oivallisesti. Hän katsoi ikkunasta ulos eikä nähnyt mitään epäiltävää.
Silloin aukaisi hän oven ja astui ulos suuri puinen kypärä päässä. Hän tuli kuun valaisemalle kentälle ja jatkoi kulkuaan suurella vaivalla kenties noin kymmenen tai kaksitoista askelta. Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja riensi avonaisesta ovesta pirttiin niin kiireesti, että kaatui nurinniskoin pirtin permannolle.
— Varjelkoon! Minähän olla aivan hullu! huudahti hän, eikä kukaan tuttava olisi varmaankaan väittänyt sitä vastaan.
Hän oli kauhukseen tehnyt useita havaintoja. Ensinnäkin ei tähystysaukko ollut oikealla paikalla. Hän oli pannut laatikon takaperin päähänsä, eikä sen kääntäminen tahtonut onnistua. Samalla hän huomasi, ettei hän ollut ottanut kivääriä mukaansa. Ja pahinta kaikesta oli se, että hän äkkiä pääsi selville, etteivät ohuet kuusilaudat voineet ollenkaan pidättää kiväärin luoteja. Hänellä ei siis ollut minkäänlaista suojaa.
Tästä kaikesta joutui neekeripoika kauhun valtaan ja syöksyi huutaen ja kolisten pirttiin ennen kuin edes kunnolla ennätti yrittääkään aikeensa toteuttamista.
Ainoana lohtuna oli, ettei punanahkoja näkynyt eikä kuulunut. Hän ajatteli, että ne kyllä olisivat ilmaisseet läsnäolonsa, jos olisivat nähneet hänet.
Häntä vaivasi niin suuri turvattomuuden tunne, että hän alkoi miettiä uutta keinoa ja luulikin sellaisen taas pian keksineensä.
Paetessaan intiaaneja olivat uutisasukkaat jättäneet pirttiinsä m.m. paljon sänkyvaatteita, enimmäkseen lakanoita, peitteitä ja huopia. Miksi ei voisi kääriytyä niihin mieluummin kuin käyttää hassua laatikkoa?
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sen tyytyväisemmäksi hän tuli keksintöönsä ja ryhtyi sitä pian toteuttamaan.
Hän otti esille lakanoita yhden toisensa jälkeen, kunnes niitä oli siinä kuusi kappaletta, suuria vahvoja, pellavakankaisia.