— Rakas poikaseni, sanoi lähetyssaarnaaja, meillä on vielä matkaa jäljellä; mutta älä ole rauhaton. Ymmärrän kertomuksestasi, että valkoisten ja punaisten välit ovat näillä seuduilla kehittyneet surulliselle kannalle.
— Niin, herra.
— Minä ja monet ystäväni olemme sitä jo kauan peljänneet, ja me olemme koettaneet tehdä voitavamme sellaisten hirmutekojen ehkäisemiseksi, jotka nyt ovat odotettavissa.
— Kuinka te ajattelitte estää? kysyi Jetro sanoakseen jotakin, kun lähetyssaarnaaja vaikeni. Kai ajattelitte vangita kaikki punaiset, ripustaa heidät puuhun ja kaataa puut, jolloin he ruhjoutuvat?
— Ei, kyllä meillä on ollut parempia aikomuksia. Minä olen vaeltanut intiaanien eri heimojen joukossa ja puhunut heidän päälliköilleen; olen koettanut osoittaa, että sotapoluille lähteminen on vaarallista ja että he itse saavat siitä enimmän kärsiä.
Jetro käänsi päänsä ja katsoa tuijotti puhujaan.
— Olitteko te pakanain joukossa aivan yksin?
— Kyllä; ainoastaan sillä tavalla minä voin heitä lähestyä. He eivät ole antaneet minun ottaa seuralaista mukaani; sillä se osoittaisi, että minä epäilen heitä.
— Ettekö te heitä sitten epäile? kysäsi nuorukainen pitäen kuuntelemiaan ajatuksia ihmeellisinä.
— En voi kieltää, että minä joskus olen ollut vaarassa tulla kidutetuksi; mutta sitä mahdollisuutta silmällä pitäen, minä lähdinkin Mestarin työhön. Jos se oli Jumalan tahto, että minä kuolisin intiaanien käsiin, niin olin minä valmis. Tiedäthän, poikaseni, että sitä tietä saadaan oikea elämä?