— Parasta on varoa; minä en ymmärrä, miksi punanahkat ovat niin rauhallisia.
— Koska he kauhistuivat proomua ja purjetta niinkuin tekin.
— Siimon vain kauhistui ja hän peloitteli muita, oikaisi Boone.
— Hyvä; hänen huutonsa, luulen minä, lisäsi intiaanien kauhua. Mutta te olette oikeassa; he voittavat pian pelkonsa — kenties ovat jo voittaneet.
Erämiehet tavallisella varovaisuudella pitivät kiväärinsä valmiina, kulkivat kumarassa ja kuulumattomin askelin, katselivat oikeaan ja vasempaan ja olivatkin näkevinään haamuja hiipimässä kahden puolen.
Uutisasukasperheiden jäsenet sitä vastoin katsoivat suoraan eteensä ja koettivat rientää minkä ennättivät sitä kohden, mistä heidän toiveensa riippui, Mr Ashbrigde ja hänen puolisonsa taluttivat välissään Mabelia, Mr Altman puolisoineen astuivat rinnatusten, Yrjö ja Agnes kulkivat hiukan jäljempänä. Erämiehet näyttivät kulkevan epäjärjestyksessä, mutta kuitenkin he noudattivat tarkkaa suunnitelmaa.
22. Rannasta lähdetään.
Useimmille proomuun kiiruhtavan seurueen jäsenille oli intiaanien toimettomuus täydellisenä arvoituksena. Todennäköisesti he olivat, säikähtyneet kovasti, mutta nähdessään jokapäiväisen proomun rannalla ja sen yksinkertaisen purjeen täytyi heidän pian käsittää, mitä laatua tuo peljästyttänyt kummitus todellisuudessa oli, ja toipua kauhustaan.
Tuuli valitettavasti laimeni. Piti siis vain saada proomu kiireesti irti rannasta. Kun se on onnistunut, voi olla jo paljon varmempi. Väijypaikkaa voidaan kiertää.
— Me emme voi kylliksi kiirehtiä, hyvät ystävät, sanoi lähetyssaarnaaja, joka alkoi tuntea hermostumista tällä täpärällä hetkellä. Hän auttoi naisia proomuun ja teki parhaansa estääkseen ahdingossa tavallista hämminkiä. Hän odotti joka hetki kuulasadetta mustasta metsästä ja oleksi sellaisilla paikoilla, joissa hän olisi voinut suojella turvattomia omalla ruumiillaan.