— He eivät voi koskaan asua rinnatusten! huudahti Pantteri synkistynein katsein. Valko-ihoiset ovat koiria; he ryöstävät punaisten metsästysmaat, he pettävät heitä, he ampuvat meidän sotilaitamme ja sanovat meitä sitten veljiksi!
Sanoin ei voi kuvata sitä kiukkua, joka kuvastui intiaani-päällikön sanoissa.
— Monet valko-ihoiset ovat pahoja, sanoi lähetyssaarnaaja. Wa-on-mon'in sanat ovat tosia useihin nähden — minä myönnän sen surulla — mutta kaikkiin nähden ne eivät pidä paikkaansa.
— Ne ovat tosia kaikkiin nähden; lähetyssaarnaajaankin.
Nuotio leimahti kirkkaammin ja valaisi lähetyssaarnaajan kasvojen punastuksen. Hänenkin povessaan asui vanha Aatami, ja loukkauksesta suuttuneena oli hänellä hyvä halu lyödä päällikkö maahan. Mutta Finley osasi hillitä itsensä. Hän painoi kiväärin perän maata kohden, pani kätensä ristiin sen suun päälle ja vastasi lempeästi:
— Wa-on-mon'in katse ei ole päivän kirkastama; sen on usva sumentanut. Kun päivänvalo hävittää pois usvan, näkee hän lähetyssaarnaajan jälleen sellaisena kuin hän näki hänet silloin, kun he viimeksi metsästivät yhdessä puhveleita ja karhuja ja kantoivat haavoittuneen intiaanin telttaansa.
Lähetyssaarnaaja toivoi tällä viittauksella koskettavansa Pantterin sydämeen. Mutta tämä oli kovin kiihtynyt kostoajatuksestaan ja kähisi vastaukseksi:
— Wa-on-mon on sotajalalla; hän on valko-ihoisten vihollinen.
— Wa-on-mon on suuri päällikkö, ja hän puhuu niinkuin ajattelee. Lähetyssaarnaajan sydän suree, mutta hän ei tahdo enää kiistellä Wa-on-mon'in kanssa.
Tämä äkillinen käänne teki pikaisen vaikutuksen, joka ei jäänyt Finleyn tarkalta silmältä huomaamatta.