Mutta tähän kieltoon löytyy vielä ehkä toinenkin syy. Yliluonnollisen olennon nimen mainitsemisessa on jotakin kauheaa ja kolkkoa. Monet raakalaiskansat pelkäävät lausua jumaliensa nimiä. Indialaisilla jumalilla oli pyhät nimensä, joita ei kukaan tohtinut mainita. Herodotos puhuu muinais-egyptiläisten uskonnollisia tapoja kuvaillessaan kahdessa kohdassa jumalasta, jota hän ei tahdo nimeltä mainita, — hän tarkoittaa Osirista. Oikeauskoiset juutalaiset eivät koskaan lausu jahve-sanaa. Ja kristillisetkään kansat eivät juuri halusta käytä sanaa "jumala" tai sen vastinetta arkisessa puheessa. Siten ovat syntyneet sellaiset ilmaisutavat kuin esim. "jukul'auta", jossa "jukuli" vastaa jumala-sanaa, ja "‘sus siunatkoon", jossa "sus" korvaa Jeesusta. Saksalainen sanoo Potz, kun pitäisi sanoa Gotts: Potz Blitz, Potz Wetter, Potz Welt; englantilainen good, eikä God: good gracious, my goodness, thank goodness; ranskalainen bleu, kun pitäisi käyttää Dieu-sanaa: corbleu, morbleu, sambleu; espanjalainen brios tai diez Dio-sanan paikalla: voto á brios, juro á brios, par diez. Mystillinen pelko tai epämieluisa tunne, joka herää jumalan pyhän nimen mainitsijassa, on sittemmin johtanut käsitykseen, että jumala loukkautuu, jos mainitsee hänen nimeään, toisin sanoen: se maagillinen voima, jonka ajatellaan tuolla pyhällä nimellä olevan, on synnyttänyt uskonnollisen säädöksen.
Siirrymme sitten seuraavaan käskyyn: "Pidä lepopäivä, ettäs sen pyhittäisit. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä ja kaikki askareesi toimittaa, mutta seitsemäs päivä on Herran, Sinun Jumalasi lepopäivä; silloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi", j.n.e. Miksi kielsi Jumala ihmisiä tekemästä työtä seitsemäntenä päivänä? On sanottu usein, että hän teki sen siksi, etteivät ihmiset saisi rasittaa itseään liialla työllä, — ikäänkuin itämaalaiset olisivat niin tavattoman ahkeria, ettei mikään muu kuin jumalallinen kielto ja rangaistuksen uhka saisi heitä pitämään yhtä lepopäivää viikossa. Minusta on aivan ilmeistä, että juutalainen sapatti johtui siitä käsityksestä, että seitsemäntenä päivänä työskenteleminen tuottaa onnettomuutta tai on vaarallista. Eri kansoilla ja mitä erilaisimmilla maapallon seuduilla on tapana jättää kaikki työ tai eräänlaiset askareet tilaisuuksissa tai päivinä, joita pidetään sellaisille askareille onnettomina, ja näissä kansoissa on monta seemiläistäkin. Marokossa väitetään, ettei juhlapäivinä, s.o. pyhinä päivinä, tehty työ luonnistu koskaan, ja keskiviikkona pidetään kaikki parturinliikkeet suljettuina, sillä kukaan marokkolainen ei keskiviikkona ajata partaansa.
Erikoisen mielenkiintoista on tarkata, miten vahingollisina kuun-muutoksia pidetään työlle. Etelä-Afrikan betshuaneilla on yleinen tapa, että kaikkien on keskeytettävä työnsä, kun uusikuu nousee. Myytillisen hindulaisen lainsäätäjä Manus'in lait eivät salli brahminin opiskella uudenkuun, täyskuun eikä puolenkuun aikana; se on vaarallista, lausutaan, sillä uusikuu tuhoaa opettajan, neljästoista päivä oppilaan, ja puolikuu vie jo luetun muistista. Buddhalaisilla on neljä kertaa kuukaudessa sapatti: silloin kun kuuta ei näy, kun on puolikuu sekä täysikuu; näissä tiloissa tulee lakata kaikista askareista. Aivan samankaltaiset, kerta viikossa toistuvat sapatinpäivät on länsi-Afrikan neekerikansoilla; aikaisimmatkin retkeilijät puhuvat niistä, eivätkä ne kaikesta päättäen ole lainattuja, vaan kotimaista syntyperää. Ja jos tarkastamme maapallon toista puolta, Etelämeren saaria, niin huomaamme, että sielläkin, Havaijilla, on vanha tabu-päivä, joka toistuu neljä kertaa kuukaudessa ja jolloin kaikista askareista täytyy lakata, muuten voi kansalle käydä pahoin.
Tämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen sapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin mukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat todistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi, mutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä työtä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet tyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin päivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen, eikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä. Wellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä päivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän aikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi lakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo alunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli se vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle. Nämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä monesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti, kun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja varsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet ovat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on tämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen yleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen työn tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli laita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta tukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden havaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa mainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai eräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin sapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa noudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten tehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että seitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että uusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi uskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla voimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun jokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee, että siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän alkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina.
Kristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin juutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi uskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin olevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti juutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä sapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän uudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla kielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta lauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen tavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät pienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina, sen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta kristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on sangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen sunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti Konstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden, kaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon "auringon kunnianarvoisena päivänä", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan lakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että tämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää siltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan lisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin onnettomuuden päiviin, religiosi dies, joita roomalaisilla vanhastaan oli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin ja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut lainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen sekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka määräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen jumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä on oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen, mutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina. Kuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja maalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia määräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä sunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen. Skotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina haaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa laivan miehistöineen hukkua.
Onpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat pidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin sen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että taivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai vaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen pyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut, mutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty hyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja kilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla, jota se todella on tuottanut.
Laajassa teoksessaan The Golden Bough lausuu Frazer olettamuksenaan, että magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa ympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän huomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden uskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia kaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei onnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta, jonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi tuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia maagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin kehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa magia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen sivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin voimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan. Tunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia. Kuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä, ja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä he pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä kehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen ungerufen tai englantilainen touch wood ("koske puuhun"). Ehkä väitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan, että maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni taikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin uskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä tapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki.
Esitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin oli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin alalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää nykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme ovat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen käsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut osoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka tapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on vastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy käsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme menoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan ihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin herättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme siis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa näyttelemme.