Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että se merkitys, mikä meillä on sanalla "uskonto", on ollut sen alkuperäisenä merkityksenä. Latinan religio on sukua religare-verbille, joka merkitsee "sitoa". Yleensä ajatellaan, että religio ja religare ovat yhteydessä keskenään siten, että ihminen tuntee itsensä sidotuksi, jumalistaan riippuvaksi. Mutta olen lausunut olettamuksen, että religio-sana voidaan tulkita toisellakin tavalla. Siihen saattaa sisältyä sekin, että juuri ihminen alkuperäisen roomalaisen käsityksen mukaan sitoi jumalat. Eräästä sangen yleisestä marokkolaisesta tavasta ilmenee, että tämä käsitys ei ole vieras inhimilliselle tietoisuudelle eräillä kultuuriasteilla. Jos esim. etelä-Marokossa asuvaan massa-heimoon kuuluva berberi joutuu johonkin pulaan, menee hän heimon suojeluspyhimyksen, Lalla Rahma Yusfin haudalle, sitoo aivan haudan vieressä kasvavan palmun lehden solmuun ja sanoo: "Nyt minä sidoin sinut, oi Lalla Rahma Yusf, enkä aio sinua päästää, ellet pelasta minua ahdingosta, johon olen joutunut." Toisella seudulla, Atlas-vuoristossa, näin kiviröykkiön, jonka sanottiin olevan paikalla, missä muinoin suuri pyhimys Mulai Abd-el-Kader oli kerran istunut. Keskellä kiviröykkiötä oli pystyssä tanko, ja tankoon oli solmittu sadoittain vaatetilkkuja. Seuralaiseni sanoivat, että jos kuka tahtoo apua pyhimykseltä, niin hän menee röykkiön luo, repäisee kappaleen vaatteistaan ja sitoo sen tankoon. Sitä tehdessään hän mutisee: "Oi pyhimys, olen luvannut sinulle uhrin, jos sinä autat minua, ja minä en päästä sinua siteestä, jonka sidoin, jos sinä et täytä minun toivomustani." Jos rukoilija saa sitten, mitä tahtoo, menee hän uudestaan röykkiön luo, toimittaa lupaamansa uhrin ja avaa solmun, jonka sitoi. Hän päästää tällä tavoin pyhimyksen siteestä, jolla oli hänet kytkenyt. Vielä suoranaisemmin tukee sitä oletustani, että religio-sanaan sisältyi alunpitäen käsitys jumaluudensitomisesta, eräs toinenkin seikka, nimittäin kreikkalainen katádesmos-sana, joka ei merkinnyt ainoastaan tavallista solmua, vaan myös maagillista solmua tai sellaisen solmun avulla suoritettua maagillista tekoa. Plato puhuu henkilöistä, jotka sitoivat maagillisilla tempuilla ja manauksilla jumalat täyttämään heidän toiveitansa.
On kuitenkin helppo selittää, miten religio-sana, jonka merkitys alunpitäen oli maagillinen, on joutunut käytettäväksi siinä merkityksessä, joka meidän uskontosanallamme on. Ihmiset käyttävät, kuten sanoin, maagillisia keinoja paitsi suhteessaan lähimäisiinsä, myöskin suhteessan jumaliinsa. Maagilliset ja uskonnolliset puolet ovat usein samassa teossa yhtyneet toisiinsa aivan eroittamattomasti. Ja ne maagilliset keinot, joihin turvaudutaan, kun koetetaan pakottaa jumalia noudattamaan ihmisen tahtoa, ovat ulkonaisesti hyvin samallaisia kuin uskonnollisten menojen tärkeimmät muodot, uhrit ja rukous. Koetan seuraavassa esittää yksityiskohdittain, millaisiin yhdyssuhteihin magia ja uskonto joutuvat keskenään, yhdyssuhteihin, joiden vaikutukset eivät ole kokonaan kadonneet vielä meidän omastakaan yhteiskunta-elämästämme.
Uhri on alkeellisen jumalanpalveluksen tärkein osa. Sen perustana on käsitys, että jumalilla on inhimilliset puutteensa ja tarpeensa. Indialaiset jumalat, sellaisina kuin heitä Rigvedassa kuvataan, käyttivät vaatteita, kärsivät aina nälkää ja olivat juoppouteen taipuvaisia. Egyptiläisiä jumalia ei voi kuvitella ilman asuntoja, temppeleitä, joissa he oleksivat, ja vailla papillisia palvelijoita, jotka auttoivat heitä pukeutumaan ja pitivät huolta siitä, että he saivat aina uhrilahjoja. Jos uhreja ei tuotu, voivat jumalat joutua puutteesen ja tulla heikoiksi ja voimattomiksi, jopa ehkä kuolla nälkäänkin. Rigvedan hymneissä luetaan, että jos ihmiset lakkaisivat uhraamasta jumalille, niin ne eivät lähettäisi enää sadetta, eivät kävisi noutamassa tavallisella ajallaan aamuruskoa ja auringon kulta-kehrää eivätkä sallisi viljan kasvaa tai sadon kypsyä, ja syynä tähän olisi paitsi niiden hyväntahdon puute myöskin se, ettei heillä olisi enää voimia sitä tehdä, koska he ovat nälän-kuolioita, kun eivät saa mitään syömistä.
Seikat, jotka voivat saattaa ihmiset uhraamaan jumalilleen, ovat monet. Alkeellisissa uskonnonmuodoissa on tavallisena syynä epäilemättä ihmisen halu välttää onnettomuuksia. Hyvillä perusteilla voidaan olettaa, että tämä halu oli ensimäinen kiihoitin uskonnollisten menojen harjoittamiseen. Muinais-roomalaiset sanoivat, että uskonnon juuri on jumalien pelkääminen, ja turhaan ovat eräät uudemmat tutkijat koettaneet väittää tätä vastaan. Onnettomuudet ja kärsimykset juuri herättävät luonnon-ihmisessä ajatuksen, että yliluonnolliset olennot sekaantuvat hänen kohtaloihinsa; kun hän menestyy hyvin, niin hän unohtaa jumalansa. Hän jumaloi enimmäkseen olentoja, joiden luulee haluavan ja voivan tuottaa hänelle vahinkoa. Hän kyllä myöntää, että on olemassa sellaisiakin henkiä, jotka ovat aina hyviä, mutta mitä varten pitäisi heitä palvella, kun he ovat kerran kuitenkin aina hyviä? Yksinpä niidenkin kansain keskuudessa, jotka ovat jo kohonneet kultuurin ala-asteilta, on yhä pelko sangen merkittävänä tekijänä uskonnossa. "Herran pelko on viisauden alku", sanotaan eräässä Davidin psalmissa. Kielessä löytyy sana "ihmisrakkaus", vaan ei sellaista sanaa kuin "jumalan-rakkaus", mutta sensijaan on siinä sana "jumalanpelko". Silti ei pelko, jo heti sanoakseni, ole ainoana uskonnollisten menojen vaikuttimena. Pelkoon liittyy toivo. Alhaisimmallakin kehityskannalla olevien kansojen uskonnossa on toivo eräänä jumalanpalvelemisen motiivina. Oletetut onnettomuuden aiheuttajat tulivat palveluksen esineiksi, koska heidät käsitettiin persoonallisiksi olennoiksi, joihin ihminen voi vaikuttaa käytöksellään heitä kohtaan. Ihminen ei ollut niin älytön, että olisi palvellut leppymättömiä olentoja, joilta hän ei odottanutkaan muuta kuin kärsimystä; kun hän kääntyi heidän puoleensa, teki hän sen siksi, että toivoi voivansa kääntää heidän vihansa itsestään. Ja kun hän vähitellen muodosti itselleen yhä edullisemman käsityksen jumalistansa, kun hän ajan kuluessa alkoi ajatella heitä mieleltään suopeammiksi, niin tuli merkittäväksi uskonnollisten menojen motiiviksi, paitsi onnettomuuksien välttämisen toivoa, myöskin kaikellaisten suoranaisten etujen toive. Tiedämme raakalaisiakin, jotka toimittavat jumalilleen kiitos-uhreja, vaikka heidän kiitollisuuttansa voikin pitää sen laatuisena kuin La Rochefoucauld määritteli, nimittäin salaisena haluna saada yhä suurempia etuja vastaisuudessa. Joskus tehdään n k. kiitos-uhrin edellä lupaus, jolloin uhrimeno muuttuu kaupanhieronnaksi jumaluuden kanssa. Tunnettu esimerkki tästä on Vanhan Testamentin kuvaus siitä, miten Jaakob seurusteli Jahven kanssa. Jaakob teki lupauksen ja sanoi: "Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee minua tällä tiellä, jota minä vaellan, sekä antaa minulle leipää syödäkseni ja vaatetta verhokseni, ja minä pääsen tulemaan rauhassa isäni tykö, niin on Herra oleva minun Jumalani. Ja tämä kivi, jonka minä panin pystyyn muistopatsaaksi, on tuleva Jumalan huoneeksi; ja kaikista, mitä minulle annat, annan minä totisesti sinulle kymmenykset."
Uhri on siis ennen kaikkea lahja. Tällä lahjalla on eräissä tapauksissa sijaisen tehtävä. Niin on olennaisesti ihmis-uhrien laita, joita tavataan yleisesti varsinkin kehittyneempien luonnonkansain keskuudessa ja niillä roduilla, jotka ovat ajanpitkään nousseet kultuurikansoiksi; sitä käyttivät muinoin kaikki arjalaiset kansat ja Kreikassa ja Roomassa se esiintyi vielä historiallisella aikakaudella. Ihmis-uhrin perusajatuksena on, että toivotaan yhden ihmisen uhraamisella voitavan pelastaa muita ihmisiä, joiden henki on vaarassa, esim. sodan tai raivoavan nälänhädän aikana taikka muissa sellaisissa oloissa. Ihmis-uhri on eräänlaista alkeellista henkivakuutusta eikä niinkään barbaarinen tapa kuin luulisi. Jos uskotaan, että jokin yliluonnollinen olento hautoo tuhoisia aikeita yhteiskuntaa vastaan, ja oletetaan samalla, että tuon yliluonnollisen olennon voi lepyttää siten, että uhrataan hänelle yksi tai muutamia ihmisiä, niin eihän sellaisten asianhaarain vallitessa ole julmempaa toimittaa ihmisuhreja kuin lähettää tuhansia miehiä sotatantereelle heittämään henkensä isänmaan puolesta.
Uhri ei ole aina kuitenkaan lahja jumalalle. Se saattaa olla myöskin manaus-väline. Kun Marokon arabialainen tai berberi toivoo itselleen poikaa taikka kuuliaista vaimoa tahi muuta hyvää, niin hän menee pyhimyksen haudalle ja lupaa pyhimykselle lampaan tai härän, jos saa, mitä toivoo, mutta samalla hän toimittaa usein jo nyt pyhän haudalla pienehkön uhrin, esim. teurastaen kukon. Tätä uhria ei ole aiottu lahjaksi, vaan se on eräänlainen pakkokeino, jonka avulla mainittu henkilö siirtää manauksen tai ehdollisen kiron pyhimykseen, pakottaakseen tämän täyttämään esitetyn pyynnön. Myöskin Zoroasterin ja veda-uskonto sekä varsinkin brahmanismi pitävät uhria jumalien pakottamisneuvona, maagillisena pakkokeinona, manauksen siirtäjänä. Jos vertaamme nyt toisiinsa uskonnollista lahjauhria ja maagillista manaus-uhria, niin näyttää uskottavalta, että jälkimmäinen on kehittynyt edellisestä. Kun yliluonnolliselle olennolle uhrataan, niin pääsee uhrikin osalliseksi tuon olennon pyhyydestä, joutumalla kosketuksiin sen kanssa, ja pyhyytensä vuoksi tulee uhriverestä sitten sopiva keino, jolla voidaan siirtää manaus yliluonnolliseen olentoon. Että uhri lahjana on vanhempi kuin maagillisena manaus-välineenä näyttää ilmenevän toivottavan selvästi siitä, että ne eläimet, joita uhrataan siksi, että koetetaan siirtää niiden avulla yliluonnollisiin olennoihin manaus, ovat yksinomaan ravintona käytettäviä eläimiä.
Uhriin liittyy läheisesti rukous, jossa uhraaja esittää toivomuksensa. Alkeellisilla kehitysasteilla liittyy rukous aina uhriin; pidettiin mahdottomana, että jumalat antaisivat suosiotaan ilmaiseksi. Sanan tavallisessa merkityksessä on rukous uskonnollinen toimitus, vetoomus yliluonnollisen olennon tahtoon. Mutta niinkuin uhri on rukouskin sangen usein saanut maagillisen luonteen, muuttumalla manaukseksi. Tämän näkee asusta, johon monet manaukset puetaan. Muinais-assyrialaiset manasivat usein jumaliaan sanoilla, jotka oikeastaan olivat vetoamista heihin, kuten seuraavat: "Tee siten ja siten, niin minä ilahutan sinun sydäntäsi ja palvelen sinua nöyryydessä". Sellaisia ilmaisuja käytettiin manauksissa, joiden uskottiin vaikuttavan jumaliin pakkona, vaikka niiden muoto olikin nöyrä. Samoin uskoivat muinaiset egyptiläiset, indialaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset, että he saavat rukouksillaan jumalat pakolla taipumaan tahtoonsa. He pitivät rukousta maagillisena lukuna, joka teki oikealla tavalla lausuttuna ihmisestä jumalan valtiaan, kun taas yksi ainoakin väärä sana tai virheellinen äänenpaino hävitti heti rukouksen maagillisen voiman. Johdutaan kysymään, miten rukoukset, joiden muodosta selvästi näkee, että niiden tarkoitus oli alunpitäen vedota jumaluuden vapaasen tahtoon, ovat saattaneet muuttua maagillisiksi pakottamiskeinoiksi. Syynä on epäilemättäkin se luulo, että rukous jumalalle, samoin kuin uhrikin, tulee enemmän tai vähemmän osalliseksi hänen pyhyydestään, ja tuo rukouksessa piilevä pyhyys tekee sitten sen, niinkuin uhrinkin, maagilliseksi pakottamiskeinoksi myöskin rukoilijan suhteissa itseensä jumalaan. Mutta ei sovi myöskään epäillä, että maagillinen aines antiikisissa ja itämaisissa uskonnoissa sai suuren merkityksen juuri sen vuoksi, että siellä oli olemassa mahtava pappisluokka, tai erikoinen luokka henkilöitä, jotka olivat hyvin perehtyneet pyhiin kirjoihin. Heidän etujensa mukaista oli tietysti yllyttää kansan taipumusta taikauskoon, sillä jumalien pakottamistaitohan vaati kykyjä, joita ei ollut muilla kuin yksinomaan näillä henkilöillä, seikka, joka lisäsi heidän valtaansa ja arvoaan. Jokainenhan osaa rukoilla jumaluutta, mutta yhtä helppoa ei ole sen pakottaminen omaan tahtoonsa: siinä tarvitaan tietoja. Papisto ja sen vallan- ja vaikutuksen-tavoittelu ovat suureksi osaksi syynä siihen, että katolilaisesta kirkkokultista on tullut moinen uskonnon ja magian sekoitus kuin se tosiasiassa nykyään on.
Mutta jos rukous näin saattoi kehittyä maagilliseksi manaukseksi, niin voi maagillinen manauskin toisaalta jälleen kehittyä rukoukseksi. Olemme aikaisemmin nähneet, että manaukset muuttuvat usein rukouksiksi. Käytetään monenlaisia menetelmiä, jotta lausutut sanat saataisiin ladatuksi sillä voimalla, jota vailla manaus ei voi toteutua. Jälkiä tästä näemme vielä meilläkin eräässä voimassa olevassa oikeus-institutsioonissa, valassa; se on olennaisesti ehdollinen itse-kirous, jolla vannoja manaa jotakin pahaa itselleen, elleivät hänen sanansa ole totta. Valaa tehtäessä asetetaan maassamme kaksi sormea raamatulle. Tämän menetelmän tarkoitus oli aikoinaan se, että saatettiin henkilö, joka lausui valan, aineelliseen kosketukseen pyhän esineen kanssa, joten ehdollinen itse-kirous ladattiin maagillisella voimalla. Hindut pitävät valaa vannoessaan käsissään pyhän Ganges-virran vettä tai koskettavat brahminin jalkaa. Marokossa saa vala maagillisen voiman koskettamalla sellaisiin kuolleihin esineihin, eläimiin ja ihmisiin, joilla ajatellaan olevan baraka-ominaisuutta, s.o. pyhyyttä, kuten esim. moskea, hevonen, lammaslauma tai sheriffi. Keskiaikana tehtiin vala pyhäinjäännösten ääressä, ja näihin esineihin koskettamista pidettiin niin tärkeänä, että annettiin sangen vähän arvoa valalle, joka oli ilman tätä kosketusta vannottu, sillä silloin ei itse-kirous toteutunut, jos tehty vala oli väärä. Miten tärkeänä tuota aineellista kosketusta pidetään vielä tänäkin päivänä, ilmenee esim. siitä, että Englannissa, jossa valantekijän täytyy suudella raamattua, valvotaan tarkoin, ettei hän saa pistää salaa sormeansa huultensa ja raamatun väliin, suudellen raamatun asemasta sormeaan. Mutta pyhän esineen koskettaminen ei ole ainoa keino, jonka avulla vala tai ylimalkaan manaus ladataan maagillisella voimalla: toinen neuvo, jolla niihin saadaan sitä voimaa, on se, että sekoitetaan niihin jonkun pyhän olennon, jumalan, nimi. Siten muuttuvat ne muodoltaan rukouksiksi. Mutta niiden luonne saattaa jäädä edelleen pää-asiassa maagilliseksi. Marokossa ovat sellaiset valat, joissa vedotaan jumaluuteen, aivan samallaisia kuin ne, joissa ei mainita Jumalan nimeä. Mutta kuta enemmän riisuttiin puhutulta sanalta sitä mystillistä voimaa, minkä sellaiset ihmiset arvelivat siinä olleen, jotka sekoittivat toisiinsa sanat ja teot, — sekoitus, johon usko kirouksen vaikutukseen perustuukin, — sitä enemmän pääsi uskonnollinen aines vallalle manauksessa ja valassa, joista vihdoin tuli ei ainoastaan muodolta, vaan luonteeltaankin rukouksia, ne muuttuivat maagillisista luvuista uskonnollisiksi teoiksi, siten, että niiden toteutuminen tehtiin riippuvaksi rukoillun jumaluuden vapaasta tahdosta. Sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa tavataan vielä sen vanhan käsityskannan jätteitä, että Jumalan nimeä sopii hyvin käyttää myöskin sellaisissa kirouksissa, jotka eivät lainkaan ole ansaittuja. Mutta myöhemmin alettiin kirousta pitää rukouksena, joka toteutui ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli ansaittu; Salomon sananlaskuissa sanotaan, että "kirous ilman syyttä osuu ohitse niinkuin lintu menee pois ja pääskynen lentää".
Teoksessani "The Origin and Development of the Moral Ideas" olen koettanut näyttää, mikä merkittävä tehtävänsä tällä kehityskululla on ollut moraalin ja uskonnon historiassa. Alunpitäen eivät jumalat puutu muihin asioihin kuin niihin, jotka heitä itseään koskevat, he eivät ole moraalisia olentoja eivätkä pidä silmällä sitä, että ihmiset täyttävät velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vasta vähitellen on niistä tullut moraalin vartioita, ja tärkeimpiä syitä tähän jumalissa tapahtuneeseen muutokseen on juuri se, että ihmisillä oli tapana sekoittaa heidän nimensä kirouksiinsa tai valoihinsa ja laatia nämä uskonnollisen anomuksen muotoon. Jumala saa näet kostajan merkityksen tai tulee jonkin erikoisen moraali-alan suojelusherraksi silloin, kun häntä kutsutaan eräiden rikkomusten yhteydessä usein avuksi. Vanhoissa kultuuri-uskonnoissa pidettiin tavallisesti joku jumala, useimmin auringon tai kuun jumala, totuuden vartiana ja herrana siitä syystä, että tätä jumalaa oli alinomaa rukoiltu valoissa, joilla tahdottiin vahvistaa joku tehty väite todeksi. Tämän käsityksen merkitys on ollut sangen laajalle ulottuva erityisesti siksi, että vala oli muinaisten kultuurikansain oikeudenkäynnin tärkein puoli, joten avuksi huudettua jumalaa johduttiin pitämään siten ei ainoastaan totuuden, vaan myöskin oikeuden vartiana. Olemme aikaisemmin nähneet, kuinka lasten kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan ja vierasvaraisuudesta tuli uskonnollinen velvollisuus, sen merkityksen tähden, jonka uskottiin olevan vanhempien ja vieraiden kiroilla. Maaomaisuuskin suljettiin jumalalliseen suojelukseen siten, että rajamerkkeihin pantiin kirous. Kreikassa tuli Zeus hórios ja Roomassa Jupiter terminalis sillä tavoin rajamerkkien suojelijaksi, ja meillä on täysi syy uskoa, että Vanhan Testamentin jumalan kirot sille, joka muuttaa rajamerkkejä, olivat oikeastaan kiroja, joiden avulla ihmiset itse koettivat suojata maaomaisuuttaan, huutaen niitä lausuessaan avukseen jumaluuden nimeä. Aikaisemmin kuin jumalista tuli koko moraalin vartioita, tuli heistä moraalisia spesialisteja sillä tavoin, että ihmiset kiroissaan turvautuivat aina siihen jumaluuteen, mikä parhaiten soveltui rikkomusten yhteyteen.
Uskonto ja magia ovat siis joutuneet keskenään läheiseen yhteyteen ei ainoastaan uskonnollisissa menoissa, vaan myöskin uskonnollisten ja moraalisten säädösten synnyssä. Tätä seikkaa voi valaista vielä pari Mooseksen käskyä. On kirjoitettu: "Elä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä; sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu." Miksi Jumala ei sallinut nimeään turhaan lausuttavan? Eihän ihminen pelkää sitä, että mainitaan hänen nimeään, ja ihminen loi jumalansa oman kuvansa jälkeen. Mutta jumalalla on hyvä syynsä toivoa, ettei hänen nimeään käytetä väärin. Alkeellisen käsitystavan mukaan on näet henkilön nimi osa hänen omaa persoonaansa, ja siksi saattoi helposti käydä niin, että jumalan pyhyys tahrautuisi tai heikontuisi, jos hänen nimensä sekoitettaisiin tavalliseen arkipäiväiseen keskusteluun.