Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista, voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain- tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut, pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?" Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.
Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan, että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot, joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.
Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta. Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan, vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit, jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata; jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin. Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo, että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta viiniä on pantu vanhoihin leileihin.
Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan, ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa, johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan. Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.
Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista. Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia. Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet. Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.
KUUDES ESITELMÄ.
Uskonto ja magia.
Monta eri määritelmää on tehty sanoista uskonto ja magia, melkein yhtä monta kuin niiden kirjailijain luku, jotka ovat käsitelleet näitä kysymyksiä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun sosiologi käyttää termiä, joka on saavuttanut kielessä yleisen käytännön, hän menettelee oikeimmin, kun käyttää sitä samassa merkityksessä, joka sillä jo ennestään on. Sanan tavallisessa merkityksessä tarkoittaa uskonto suhdetta johonkin yliluonnolliseen. Ihmiset eroittavat itseasiassa ilmiöt kahteen eri luokkaan, "luonnollisiin" ja "yliluonnollisiin", ilmiöihin, joihin he ovat perehtyneet, jotka he luulevat tuntevansa ja joihin he siksi liittävät luonnolliset syyt, sekä toisiin ilmiöihin, jotka heistä tuntuvat eriskummallisilta, mystillisiltä ja joiden siis ajatellaan johtuvan yliluonnollisista syistä. Tapaamme tämän eroituksen niin hyvin alimmilla kuin ylemmilläkin kultuuriasteilla. Vaikkapa raakalainen usein sekoittaakin luonnollisen ja yliluonnollisen toisiinsa, vaikkapa monissa tapauksissa on mahdotonta näyttää selvää rajaa niiden ilmiöiden välillä, mitkä hän milloinkin lukee toiseen tai toiseen lajiin, — niin kuitenkin eroittaa hän tavallisesti jokapäiväiset tapahtumat tai luonnolliset esineet sellaisista, jotka herättävät hänessä mystillisen kummastelun tai pelon tunteita. Tuon eroituksen alkeita tavataan jo monissa eläimissäkin. Hevonen pelkää ruoskaa, mutta ei pillastu silloin, kun tuntee sen iskun; sitävastoin menettää se kokonaan mielenmalttinsa, kun näkee paperin liikkuvan tiellä tai tuulen kääntävän sateensuojan nurin. Ruoska on hevoselle vanha tuttu, kun taas kulkeva paperi tai nurinkääntynyt sateensuoja ovat jotakin tuntematonta, omituista, mystillistä, yliluonnollista. Romancs, tunnettu eläinpsykoloogi, sitoi hienon rihman luuhun, kutsui koiraansa, ja veti luun liikkumaan juuri kuin koira aikoi iskeä hampaansa siihen; eläin vallan kauhistui, nähdessään, että luu kulkee, ja juoksi pakoon. Sama koira pelkäsi kovasti moisia viattomia vehkeitä kuin esim. saippuakuplat. Yksin leijonakin peljästyy outoa ääntä tai tuntematonta esinettä. Ja kerrotaan juttu tiikeristä, joka vapisi ja kiljui pelosta, kun sen häkkiin pistettiin keppiin sidottu hiiri.
Mutta alkeellinen ihminen ei eroita ainoastaan luonnollista ja yliluonnollista toisistaan, vaan laatii vielä toisenkin eroituksen. Yliluonnollinen, kuten luonnollinenkin voidaan käsittää mekaanisesti vaikuttavaksi voimaksi, joka purkautuu kaiken tahdontoiminnan avutta. Niin on esim. niissä esineissä olevan yliluonnollisen voiman laita, joita kutsutaan polyneesiankielellä nimeltä tabu, sellaisen esineen pelkkä koskettaminen tuottaa tabu-tartunnan. Samoin käsitetään myöskin se vahingoittamisvoima, jonka arvellaan piilevän kirossa, alunpitäen eräänlaiseksi yliluonnolliseksi tartunta-aineeksi, joka vahingoittaa tai turmelee henkilön tai esineen, jota se tahraa; vaikutus on aivan mekaaninen, sanassa piilevä vahingoittamisvoima ei purkautuakseen vaadi minkäänlaista yliluonnollista tahtoa. Muinaiset arabialaiset heittäytyivät maahan, kun joku kirosi heitä, jotta kirous kulkisi heidän päänsä yli osumatta; ja Marokossa ei yleensä mielellään seista lähellä henkilöä, joka vannoo valaa, s.o. lausuu itseään kohtaavan ehdollisen kirouksen, sillä kartetaan yliluonnollisen vahingoittamisvoiman tartutusta. Samoin pidetään syntiä aikaisemmilla kultuuriasteilla yliluonnollisena voimana, joka saattaa siirtyä yksilöstä toiseen. Israelilaiset sälyttivät joka vuosi syntinsä pukin hartioille ("syntipukki"), joka sitten ajettiin korpeen; ja vielä tänäkin päivänä on Marokon juutalaisilla tapana uudenvuodenpäivänä nakella kiviä veteen, heittääkseen, kuten he sanovat, samalla pois syntinsä. Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, että yliluonnollisia voimia käsitetään puhtaasti mekaanisiksi.
Mutta toisaalta jälleen voidaan yliluonnollisia ominaisuuksia ajatella myöskin kuuluviksi elävien olentojen henkiseen olemukseen, varsinkin heidän tahtoonsa. Tämä seikka tekee heistä yliluonnollisia olentoja, aivan erilaisia kuin tavalliset yksilöt, jotka voivat tosin käyttää hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia, mutta joilla ei kuitenkaan oleteta olevan yliluonnollisia sielunvoimia. Tämä eroavaisuus on monissa tapauksissa kyllä melkoisen häilyvä: milloin pidetään noitaa jumalana, milloin jumalaa noitana. Mutta se on kuitenkin eroavaisuus, joka on tärkeä huomata, sillä se on uskonnon ja magian erilaisuuden perusta. Uskonto on uskoa ja kunnioittavaa suhdetta johonkin yliluonnolliseen olentoon, josta ihminen tuntee olevansa riippuvainen ja jonka tahtoon hän vetoaa uskonnollisissa menoissaan. Magiassa hän käyttää sitävastoin mekaanisesti vaikuttavia yliluonnollisia voimia, maagillisia voimia, kuten voimme kutsua niitä, vetoamatta minkään yliluonnollisen olennon tahtoon. Joskus hän käyttää näitä voimia omaa itseään kohtaan. Ollessaan sairas koettaa hän esim. parantaa itseään juomalla lähteestä, jonka vesi on maagillisesti vaikuttavaa. Joskus käyttää hän hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia suhteessaan toisiin olennoihin, sekä ihmisiin että jumaliin. Kun hän ottaa yliluonnolliset olennot maagillisten temppujensa esineiksi, ei hän yritä, kuten uskonnollisissa menoissa, vaikuttaa heidän tahtoonsa, vaan koettaa pakottaa heitä keinoilla, joita he eivät voi vastustaa. Hän koettaa päästä jumalien vallitsijaksi. Uskonnon ja magian välinen eroitus on siis aivan olennainen. Uskonnossa koettaa ihminen vaikuttaa yliluonnollisiin olennoihin luonnollisilla keinoilla — tarjoamalla niille lahjoja, nöyrtymällä niiden edessä, ylistämällä niitä, j.n.e. Magiassa hän sitävastoin koettaa vaikuttaa joko luonnollisiin tai yliluonnollisiin olennoihin yliluonnollisilla keinoilla, — maagillisilla voimilla. Tämän merkityksen annamme ainakin me yleensä sanoille uskonto ja magia. Emme kutsu uskonnoksi sitä, että ihminen manaa jumaliaan, että hän koettaa pakottaa niitä kirouksen maagillisella voimalla.