Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon. Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa "maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet, joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä, ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan, kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä, joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys, miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön. Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut, sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan häiritsemättä sitä ennen eläviä.
Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi. Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana, että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa. Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin hautaamista.
Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä, jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin, ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.
Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä, niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta. Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa. Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.
Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii, että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena, joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se, että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin, vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa, jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana, saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet, joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.
Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.
Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus, puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä, ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen. Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin esimerkkien mukaan.
En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä, ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto, ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen, että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin. Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.
Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa, ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen "poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja "manalle menneestä".
Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä. Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta, linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen; alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin. Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä. Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden saastuttaa niitä.