Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa. Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia. Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat, ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta. Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen. Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.
Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi. Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano, kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden keskinäiset suhteet.
Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa; jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä, apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen, jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin, entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.
Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen, jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit, sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.
Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia, niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten, että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit, jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa. Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi; mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa hänen omaisuuttaan.
Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä, ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat: De mortuis nihil nisi bene, "kuolleista ei saa sanoa muuta kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.
Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa", mos majorum, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.
Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät, mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan, ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä, kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten lar familiaris, perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu. Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja kalastuksessa.
Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi. Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen, joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia tieto-aineksia kuin he.
Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä. Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman, joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa. Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k. kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan. Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.