Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.
Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa, jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja, muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita. "Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta. Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa."
Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen, ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi, että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.
Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen. Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin. Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä, voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.
Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa. Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä. Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen. Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet kohtelevat tylysti.
Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla. Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin. Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa, jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni, ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on lisääntynyt.
Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti, on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa, niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan, ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se nykyhetkellä nauttii.
VIIDES ESITELMÄ.
Elävien ja kuolleiden suhde.
Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja kuolleiden suhteet toisiinsa.