Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.

Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi, kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa, jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja last but not least, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir qu'un pouvoir".

KOLMAS ESITELMÄ.

Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan.

Siirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin tapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon kuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa ole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje, ja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla on käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin lausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa. Illan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa "Velvollisuudet lähimaista kohtaan", jos "lähimäisellä" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan jäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin kysymykseen: "Kuka on lähimäisesi?" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei pidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan.

Viime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten muodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän epäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa merkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi kutsua sosiaalisiksi eläimiksi.

Orangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa koiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä ryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi koiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja samoin on simpansin laita. "Harvoin näkee", lausuu Savage, "useampia kuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla; on kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa. Simpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi." Tämä tieto, jonka muutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on erikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain huonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten olettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain. Mutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten yhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja huomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille edullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi, että suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan vihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä. Mutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä, voidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden määrää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin seudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin tarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja tarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä ravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne eivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti hedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia yhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina laumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät, ja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä elämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina vaikea saada ravintoa.

Johtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat kantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina yhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin ihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin nekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on uskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa yhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että petoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä ja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään, varsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä hiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton vahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että suuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista on voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että ihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin todennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa metsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin kuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä ravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet, joita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä tarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina. Nekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että heidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa elättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin elävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe suurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät ainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin yksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan erillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet usein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua olevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes voimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille. Lyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä maanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille lahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä j.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä, jonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina perheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe tai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja kumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat, mitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella kuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he puolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka hankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat ennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret valmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit vaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin elävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian rohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen eli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät vieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista kuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa.

Näyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut etupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin aloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli ihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä yhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan sovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien nojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena kuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa, että hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä varhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle mahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa.

Yhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien yksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen on paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän pääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei ole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin alttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat toisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia. Jokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne ovat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan kovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit samoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä. Useat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä kuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin etuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko vaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet metsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun. Darwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran paria kolmea sokeaa toveriaan.