Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi. Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, — nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla, ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.
Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt, jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri jäsenten kesken.
Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään, yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden, laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella, muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan, jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun. Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.
Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia, eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa hostis, vihollinen, käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa, ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana. Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen, tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä, vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.
Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin nojalla, jota kutsuttiin nimeltä droit d'aubaine sai muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti, mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus, niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.
Kun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina muukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole vaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät saman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet suureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee yhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen taipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on, sekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka yhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat, uskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman ryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon herättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista yhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii orastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin, joka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja määräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen puolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi, jos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan luonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena.
Lisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien jäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää mieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja halveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana. Raakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies. Niinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski alkuasukasta työhön, vastauksen: "Valkea mies tekee työtä, ei musta; musta mies on gentlemanni." Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen Suuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti hänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä kob-lu-na, joka merkitsee "valkea mies"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui paremmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen in-nu, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan grönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon, huomautti hän usein: "Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin", tai "Hänestä alkaa jo tulla ihminen", s.o. grönlantilainen. Raakalainen pitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa maailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme niilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle. Kreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat, että helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän ja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma maansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa. Muhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja, jotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat, että meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja ampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän turhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse uskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen.
Se, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta alkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten välisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei uskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan asettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja jota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin kuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on, samaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan silloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka näyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen, n.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden rinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä, ovat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen otetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras paikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle. Hänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin palkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin mokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat siten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on oltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä velvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli surmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa olosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa "Hitopadesha" luetaan: "Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle vierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on jokaista muuta ihmistä ylempi."
Vierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan velvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty uskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus ihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä niistä sanotaan: "Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille, omaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka hengittäisi." Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa avunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen. Plato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin, että muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma kansalainen. "Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin varovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan." Samallainen käsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon suojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter häntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan arveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet Juutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen tärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin kunnioittaminen. Muhammed sanoi: "Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja ylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan." Mutta tässä niinkuin monissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota arabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista.
Se seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi rangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan etuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä tapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä? Miksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin tukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen pohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla seudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada turvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia, kostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa selitystä.