Käy kanssani kyliä kiertämähän, ilo kylien kujilta kurkkaa, monet viistoiset töllit ne virnistää ihan ylpeetä vasten nurkkaa!
Jos tunne et riemun rippuistakaan,
käy kanssani, niin sinä löydät
sen pitkien penkkien pirteissä vaan,
ja missä on pitkät pöydät!
Hämyhetket siellä sen hetkiä on,
kas silloin se pankolla makaa,
tai hyppää tuoreena, nuorena niin
yhä pitkien piippujen takaa.
Kas siellä kun juhla ja juhannus on
tai joulua pahnat peittää,
sitä otraisen kallista kannua niin
ne huulilta huulille heittää.
Siell' elämän onni se ehtymätön ain uhkuu uljasta voimaa, siell' uudestisyntyä sammunut voi syttyä uudesti soimaan.
Vanha-Kalle.
Kyläveräjän luona se kyhjöttää viis-kyynärän mittainen mökki, sen ikkunalaudat on irrallaan, koko ikkuna pieni on luukku vaan, savupiippu on pudonnut puoleen.
Se Vanhan-Kallen on mökkinen, hän setä on kaiken kylän, hän lapsille laittavi tuohiset puukot, kun kaitsevi kesäisin karit ja uukut ja lämpimän leivän noutaa.
Kyläveräjän raskas vingunta
vuoskymmenten soitto on hälle.
Syys-synkät hän riihivaarina astuu,
lämpimän kiukaan ääressä kastuu
se toinen, näkevä silmä.
Ei kurjuutta kuikuta itkein hän: — Mutt' ollut kystä on kyllin, vaan siitä mun silmäni joskus kastuu, kun aattelen, kuka mun jälkeni astuu ja setä on kaiken kylän?