Aate ilman aineen tukee nälkätielle viedä voi, mut ei suinkaan siltä tieltä voiton torvet meille soi, vasta, koska vauras kansa tuntee vahvan selkäpuun, urasta silloin uskaltaa se myöskin aatteen taisteluun.
Mut on yksin nousu työläs, kompastaa se polku voi,
sikspä ajan-hengen meille yhteishuudot huimat soi:
käsi käteen, kylki kylkeen kaupan sekä pellon työn,
näin me uuden päivän luomme, hävitämme häijyn yön.
Kaikki yhden, yksi kaikkein puolesta kun kerran käy,
nousee kaikki, puutteen tiellä kulkijaa ei ketään näy.
nousee kaikki aineen tiellä, tiellä aatteen samaten,
tuntein suuren veljeshengen käyvän kautta sydämen.
Silloin yöhön syttyy tähti, tähti kirkas päälle pään, —
jo ne ajat armahuiset aavistuksen silmin nään:
kasvaa näillä tienoin kansa yhteisonni omanaan,
hoitain suurin Suomen-tunnoin isäin pyhän perimaan.
Kestää silloin, tulkoon tuiskut, tulkoon vaikka ukkossää, leimahtakoon taivaspalot, hyrskyköhön hyinen jää! Aatteen suojiin kun käy kansa varmin aineen askelin, ei sen päälle pakkopaitaa panna käskyin korkein!
Loppulaulu.
Minä aattelen järveä lahtineen ja sen lahden suulla on saari, ja ympäri korpea, korpea vaan ja ylhäällä taivaan kaari. Sen lahden kaislikon katveesen se soutaa sorsien joukko, taas kalliorantaa kaarrellen repo hiipii, tai jänö-houkko.
Ja kohoaa kummulla rannan sen tupa pieni ja pihlajat pihan. Ilo ilku siellä ei valheinen, ei viiltele viestit vihan. Mut sen asujan rinnassa aarnio on niin syvänä, sammumatonna, ilo kaartuvi ylitse kattonsa sen niin laajana, loppumatonna.
Hän perkaa peltoa, niittyä myös, on onnensa kuokkia, kyntää, saa siitäpä voimia sielu ja käs', lujan saapi hän luisevan ryntään. Ei murra myrsky, ei sorra syy, ei kaatele kateet, hallat, näet korpi se poikansa kumppani on, ne yhtyy ylpeät vallat!
Ja iltana lauhana lauantain kyly lämmin on kyntäjän tuttu, kylyn jälkehen pirtissä piippuineen käy huoleton, juureva juttu. Yli yönsä hän nukkuu kaunis niin kuin korvessa vainen voipi, ja herää aamuhun sunnuntain: kas, viidakon virret soipi!