Ei korvessa aikaa voivotteluun, teräs-terveitä luita se vaatii, ja siksipä korpien kontio myös ain laulunsa lujaksi laatii. Sitä laulaa se, vaikka jo hallat kaas', se nousee, kylvää ja laulaa taas, ja korpi se tähkänsä täydentää, syvä sulaa kirsien jää.
Sen täytyy! Rivien kirvota myös, kova korpien aatran kärki. Kova korven karhun silmä, ja sees, unen houreita ei elä järki. Niin kaunis on maa-emo, hän sen ties, niin kaunis on kotipirtin lämmin lies, sen kalliinpa kaipuu se korpeen vie, on uljaan uskoon se tie.
Viel' ei viikkkoista vilua.
Humahtivat harvat hongat.
Havahtivat miesten mielet: viel' ei viikkoista vilua, jos on mieltä miesten päässä, mieltä päässä, pontta käessä, sydämissä suurta tulta.
Viel' ei viikkoista vilua, eipä hädän häiventänä, jos on peltoa perannet, turpehesen turvannehet. Muu kun häipyypi, häviää mailman markkinatiloilla, ei pakene pellon pinta, eikä mene metsän onni, jos on oikein osannet sitä nostea hyvästi.
Min on sarkasi syvennät, sen ylennät itseäsi, sen kun soitasi ojitat, ojitat oman sydämes tiedon siementen tilaksi.
Siin' on onnesi, osasi, lastesi laatuisin peru.
Aate — aine.
(Katkelma.)