Näkee paimenkuninkaan jalon — sai siitä muorilta kirjan äsken — Davidin puoltavan poloa maataan, näkee lingon, mi Goljatin kaataa, sitten taivaan kultasen talon, vehreät niityt ja Isän sen harmaan, mi enkelikarjoja kaitsee. —
Keikkuu ketterä liuhuhäntä orava oksalla, juonia kutoo, heittää kävyn, ja alas se putoo Kustaan käteen. Taivas niittynsä hetkessä sulkee, — pian soi luikurin leppeä ääni, karja jo kotio kulkee.
Metsässä.
Kas, aina mun mieleni kirkastuu, salo sankka kun kaartuvi eessä, kun latvoja puiden kulkevi kuu, lyö lainehet varjoja veessä.
Sinipiiat ne huntua huiskuttaa:
tule pois, ole metsien miesi!
Sinä aattele: pohjassas, erämaa,
tuli tuikkii, tuntoni liesi.
Keväthangella hirveä hiihtää saa,
soi mökkiin tetrien peli;
oi, onnellinen, kenen osa on niin,
ken metsien elämän eli!
Jää tänne jo, oi! jää tänne jo, oi!
Älä metsien impeä hyli!
On maailma kylmä, ja lämmin vain
sinilieska on metsän syli.
Näin houkutus soi. Tämä ainainen
minun ollut on verteni veto.
Minä tulen, minä tulen, — nyt hyvästi jää
elon kirjavan-kiljuva keto.
Korpien miesi.
Kas korvessa miesipä näyttää saa, mitä voima ja kunto ne voipi, näet siellä kun koikkuvi korpit vaan, ja honkien parrat soipi, ja hän yksin tarttuvi kuokkaan kiinn' ja jättiläis-jälkeä jättää niin, luo sarkansa kalliin ja kantoisen ja luopi sen laulellen!