"Näyttää siltä ettei minua tässä enään tunneta — — no — eipä ihme, sillä sitte täällä oloni olen melkoisesti muuttunut. Nyt olen vaan sattumalta tuolla metsissä harhaillessani tänne joutunut — ja — ja —"
Vieras pyyhki kyyneleitä silmistään ja päänsä hervahti alas leuka vasten rintaa. Hetken nyyhkytettyään hän jatkoi:
"Olen pettänyt teitä, olen pettänyt paljon muitakin ihmisiä, ja surkein kaikista: olen pettänyt koko isänmaani — olen muutamista kolikoista myynyt sen viholliselle. Ja nyt en saa lepoa missään — täydyn kulkea ympäri maailmaan kuin Jerusalemin suutari — —"
Sitte katsahti hän Anttiin, sanoi:
"Kun löitte silloin minua vasten suuta, olisi ollut parempi jos olisitte antanut minulle sellaisen lyönnin, etten enää olisi siitä noussut — olisin päässyt kärsimästä tämän maailman kurjuutta — ja noita kauheita omantunnon vaivoja — olen pettänyt ihmisiä — olen pettänyt isänmaani — voi voi — olen pettänyt — pettänyt — —"
Vieras kaatui penkille, kyyristyi siihen ja alkoi vapista — vapista, jotta penkkikin vapisi.
Antti, Katri ja Elli olivat aluksi tuon odottamattoman kohtauksen johdosta kuin pilvistä pudonneet ja vähän säikähtäneet; mutta sitte he siitä tointuivat kun huomasivat vieraan siksi, joka oli kerran ollut neuvonantaja Antilla ja häneltä oli petkuttanut satamarkkasen.
Sitte he häntä kaikin lohduttelivat ja Katri tarjosi hänelle rieskaa, voita ja maitoa, mutta vieras ei noussut penkiltä, ei ottanut lohtua vastaan. Viimein hän siihen rauhoittui. Kuului ensin kuorsaamista, sitte se muuttui taajaksi hengitykseksi, ja kun Antti koetti nostaa vierasta istumaan, oli se kylmä ja hermoton, se oli — kuollut.