"Minun puolestani saat kaikki anteeksi, koska kumminkin älyät olleesi väärässä."
"Kiitoksia", oli sitte Antti sanonut ja päälle kaupan nostanut hattuaan, sekä lisännyt: "minunkin puolestani olkoon kaikki anteeksi annettu."
Silloin oli herrassöötinki katsoa törröttänyt häntä silmiin pitkään ja tuikeasti niinkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustansa.
Sitte oli Urho suuttunut odottelemiseen, ja reväissyt kiukkuilen laukan, jotta herrassöötinki oli jäänyt siihen kuin portin pylväs katsoa tirrittämään hänen jälkeensä ja miettimään seikkoja, joita hänen olisi ollut Antilta anteeksi anottava, mutta jotka hän jo oli sillä korvannut että oli ryhtynyt lahjoittelemaan suuria summia hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Noiden juttujen parhaimmallaan luistaessa aukesi Lehtiviidan tuvan ovi, josta sisään astui olento semmoinen, jotta tuvassa olijat hetken melkein hämmästyneinä toisiansa katselivat silmästä silmään, ennenkuin voivat vastata tulijan vapisevalla äänellä tekemään hyvään päivään.
Paremmin tullutta olisi luullut ijäisyydestä lähteneeksi haahmoksi kuin ihmiseksi. Hänen pukunsa oli niin risainen ja revityn näköinen kuin vasta olisi päässyt kiukkuisten petojen kynsistä, sillä vaskenvärinen iho kuulti kaikkialta aukeamista ja repeämistä. Jalat olivat verihaavoja täynnä ja paksun lian peittämät. Hiukset päässä olivat takkuiset ja pörhöllään kuin vasta olisi tukkanuotalla ollut. Kasvonsa olivat likaiset ja laihat, niin laihat että suukin oli venynyt tavattoman suureksi ja poskiluut silmäin alta pistivät kurjuutta todistavina esiin. Noista suurista tylsästi toljottavista silmistä loisti sammunut katse ja omantunnon hillitsemätön kosto.
Heti oven pieleen hän penkille horjahti istumaan, ja hervottomana nojasi hartiansa ja päänsä seinää vasten ja katseli kattoon.
Tuon kurjuuden kuvan muisti Antti nähneensä joskus ennenkin. Tunnustellen katselivat häntä Katri ja Ellikin.
"Onko tämä Lehtiviita?" Vieras heikolla ja vapisevalla äänellä kysyi.
"Onpa hyvinkin —" Katri vastasi.