"Pistä sitte sinne talliin ja heiniä eteen!" Antti sanoi ja katosi tupaan.
"Kuulitko sinä Wille, mitä isä sanoi?" Elli kysyi mennen Willen jälessä talliin.
"Enkä — mitä tuo sitte sanoi?" Wille kysäsi kytkien Urhoa marhaminnasta seimen kannakseen.
"Että siellä on talo — isäntää ja emäntää vaan vailla", Elli vastasi, kiepsahti Willen kaulaan, ja varomattomasti kyllä, pyöräytti häntä niin, jotta pitkäkseen romahti tallin lattialle vetäen Ellin mukaansa.
Samassa Heikki juosta tömistä tukka sojollaan talliin ja ärjäsi: "etkö sinä sen lehmivasikka muista että leivokset uunissa kärventyvät! Sisään pian — äiti käski!"
"No mennään, tuletko kilpasille", kiusatteli Elli ja alkoi juosta, jotta hameet hulmusivat.
Kiire oli kiukkuinen tänään Lehtiviidan naisilla, sillä monenlaiset leivokset ja rieskat piti saada huomeneksi; piti panna oluet; pestä ja siivota huoneet, tomuttaa, ja pölyttää kaikki nurkat ja loukot, eli oikeammin: tehdä oikein kenraali-puhdistus.
Antti pureksia lassutteli pöydän korvalla lämmintä rieskaa ja voita sekä ryyppäsi haarikasta maitoa palan paineeksi, Katri sivusilmällä tuon tuostakin vilkasi miestänsä, kun, hän siinä hihat kyynärpäihin käärittyinä viimeisiä vehnäsleivoksia laitteli, sekä ajatteli hänen tyyntä ja levollista katsettaan vertaillen sitä hänen entiseen olentoonsa; Ellinkin mielestä oli isä muuttunut koko joukon nuoremmaksi, jota hän siinä rieskoja uunista ottaissa mielihyvällä ajatteli.
Heikki, vaikka jo kohta alkoi käydä täydestä miehestä, ei niitä asioita lainkaan ajatellut, veisteli vaan levollisena pienen tuulimyllyn siipiä, joista hän aikoi rakentaa raplattavan koneen tuonne aitan katon harjalle, peloittelemaan kanoja ja variksia pois lantuntaimi-huuhdasta.
Siinä syödessään Antti kertoili ensin talon kaupoista siellä Reunuskylässä sekä tuon ostamansa talon oivallisuudesta, hyvistä ja huonoista puolista. Tuli sitte siihen kohtaan että sivu Karhulan yrittäessään herrassöötinki oli entisessä pönäkkyydessään, jonka lisäksi se oli lihonnut kuin syöttöhevonen, jotta tuskin voi muutamia syliä tukehtumatta astua tallustella hänen luokseen sinne maantielle. Tämä kun oli nähnyt hänen tulonsa, oli ankarasti viittoillut kepillään ja käsillään häntä pysähtymään; oli huutanutkin, vaikka ääni ei ollut hyttysen ääntä korkeammalle kuulunut. Luo tultua oli sitte kysellyt hänen vointiansa ja oliko hän saanut entisen terveytensä jälleen. Oli nyt näyttäytynyt hyvinkin kohteliaalta, ja lopuksi oli sanoa tokaissut: