Oltiin taasen alussa kesäkuun. Antti Komulainen oli valjastanut mustan ja täyteläisvartaloisen korskuvan oriinsa kärryjen eteen, sekä pistettyään paksun ruskeakylkisen rahalompakon sarkaisen nuttunsa povitaskuun, läksi Reunukselan kylään talon ostoon.
Iloisena hän sieltä palasi. Istua könötteli kärryillään ja tyytyväisenä katseli kenokaulaista orittaan jonka suupieluksista tipahteli valkea vaahto. Tuntui nyt siltä kuin koko maailma olisi hänelle hymyillyt. Hän ajatteli elämänsä menneitä päiviä, ajatteli aina siitä hetkestä saakka, jolloin oli lähtenyt Karhulan herrassöötinkin palveluksesta. Kuinka perin huono hevoinen hänellä silloin oli tuohon oriiseen verraten. Se oli horjuva ja laiha kuin sahapukki, tuskin jaksoi vetää miestä tyhjillä ajoneuvoilla. Taskut olivat tyhjät kuin käen pesä, eikä ollut tiedossa leivän palaa, ei suojaa, mihin päänsä pistäisi. Nyt oli päin vastoin. Nyt oli hänellä muhkea talo Reunuskylän ihanimmalla paikalla, Reunusjärven rannalla. Tosin hän aikoi sen antaa tyttärellensä Ellille ja tämän tulevalle miehelle Willelle, mutta olihan tuo hänen omaisuuttaan kuitenkin, oli hänen kädestään lähtenyttä. Hänellä oli hyvinvoipa torppa, paikkakunnan parhaita. Taskussa oli vielä joukko rahoja ja tuossa edessään hyvä hevonen — hyviä olivat ne kolmekin, jotka olivat kotona, sekä raavaskarjaa luvulleen parikymmentä.
Mieltä vailla oli, kun oli ollut niin tyytymätön elämäänsä ja kaikissa muissa nähnyt vian, vaan ei omassa itsessään. Herroja oli paholaisiksi kuvitellut, ja herrain kautta kumminkin oli elämänsä tullut turvatuksi.
Ja tuossa sokeudessaan oli vähällä tehdä niin julkean, isänmaatansa ja itseänsä häväisevän tekosen, kuin lyöttäytyä viholliselle liittolaiseksi, nylkemään ja kukistamaan esi-isiltä perittyjä kalliita oikeuksia, myömään omaa ja kansansa vapautta.
Oikein ruumista karmi ja tärisytti, kun nuo ajatukset mieleen johtui.
Niitä poistaakseen hän löyhitti vähän ohjaksia jolloin oriinsa kiiti kuin noita ilmassa.
Saapui tuosta pian kotiviidakon liepeille. Rauhan satamalta näytti nyt hänen mielestään tuo punaiseksi maalattu torppansa. Ei tuntunut enään mieltä jättää sitä.
Kilvassa juosta tömistivät Elli ja Wille häntä vastaan, Wille oritta päästelemään ja Elli kysymään: "kuinka luonistuivat kaupat?"
"No, luonistuivat ne — talo on siellä, isäntää ja emäntää vaan vailla", Antti vastasi ja alkoi astua sisään. Mennessään sanoi hän vielä että: "jos pistäisi sen Urhon tuonne hakaniittyyn, lienee siellä siksi haukeltavaa, että sille asti."
"Se ei siellä pysy tovereitta —" Wille vastasi päästellen valjaita,