"Ihan ilmaiseksi — rouva sanoi heillä pidettävän huolta alamaistensa terveydestäkin", Katri vastasi iloita hohtavin silmin.

"Hm — vai niin — vai niin — mutta ihmeellistä tuo olisi, jos olisin entisessä uskossani, ja luulisinpa pian että tämä on vain jonkinlaista tekopyhyyttä, jolla tahdotaan isännyyttänsä kaunistella, vaan nyt huomaan että tässä on kysymyksessä aivan toista — tässä on kysymyksessä ihmisellinen velvollisuuden ja lähimmäisen rakkauden täytäntö."

Antti huokasi syvään, nosteli otsakurttujansa ja värisevin äänin jatkoi:

"Kyllä minä sentään tähän astisen elämäni ajan olen todellakin ollut kuin mielipuoli. Nuo tasa-arvoisuuden aatteet, joita aina märehdin, tekivät minut aivan rutihulluksi, ja pimittivät näköpiirini niin että kaikkialla näin vaan työkansan halveksimista ja orjuuttamista, jos kohta sellaista onkin olemassa, mutta tuon sairauteni jälkeen, kun asiaa olen puolueettomasti ja Jumalan sanan valossa harkinnut, olen tullut havaitsemaan että hyvässäkin maassa aina joku rikkaruoho kasvaa. Ja semmoisena rikkaruohona näen nyt tuon Karhulaisen toimet ja kiristelemiset alamaistensa kanssa. Myöskin näen nyt että mikään tasa-arvo sivistyneiden ja sivistymättömäin, rikasten ja köyhäin välillä ei voi tuottaa Suomen kansalle onnea ja siunausta. Mutta säätyerotus, eli maata viljelevän kansan halveksiminen säätyläisten puolelta, ei myöskään rakentaisi Suomessa onnea ja siunausta, jos sitä yhä harrastettaisiin. Mutta Jumalan kiitos, näkyy sekin epäkohta jo yhdistyvän menneisyyteen."

Antti huo'aten lopetti, nousi ja läksi astua tallikoimaan kamariinsa.

"Nyt on isä ihan kuin uudesti syntynyt ihminen", Elli sanoi kangasta kutoessaan.

"Niinhän se nyt vihdoinkin kävi. Tuo sairautensa sen opetti. Olisi vaan se tapahtunut tuokiota ennemmin", Katri vastasi ripustaen turkkiansa seinälle.

"Mutta parempihan myöhään kun ei milloinkaan, niinhän sananlaskussa sanotaan. Vai kuinka Wille?" Elli kysyi iloisesti katsoen Willeä silmiin, joka veistellä kapusteli uunin luona uutta kirvesvartta.

"Parempi toki myöhään, kun ei milloinkaan", Wille vastasi vuoleskellessaan ja tapaillen Ellin katsetta.

17.