"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."
"Kaksi sat—aamark—kaa — no voi hyvänen aika — jopa se vei meiltä elot ja elämät."
"Hm."
"No mitäpäs nyt sitte —?"
"Kuolema on edessä — nälkäkuolema, taikka jos —"
Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.
"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen —" hän sanoi nipistäen Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa seasta.
Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa. Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.
Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" — "parasta ehkä olisi jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi sieltä pää edellä kiveen. Uh — hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi — ja vaimo ja tytär Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta pyytäen sokeria.
"Voi tuota viatonta raukkaa — ei se vielä tiedä mitään näistä maailman menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."