"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen tyhjemmiksi tule kun jo olemme."
Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti silmiin.
Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.
Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.
"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen — jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.
Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä taistelostansa.
"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi huolivan?" Antti vastasi.
Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti asioista maltillisemmin tuumia.
"Tule nyt ja juo kahvia — ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."
Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui istuvan ihan kurkkuun.