Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin, tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu "kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.
"Päivää — täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.
"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte vielä iso sakko."
"Ja niin pienestä asiasta."
"No, mikä se asia sitte oli?"
"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia auvaistuksi Noropelloilla — niin siitä sitte käräjiin ja paikasta pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.
"Ja siitäkö se sakkokin?" Wille kysyi.
"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.
"Ja niin mitätön asia — voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan osanottavasti kuunteli.
"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki. Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa vastaan takaisin."