Ja olihan kapteeni häntäkin auttanut pahimman hädän hampaista, oli lukemattomia muitakin samalla tavalla auttanut. Ei hän olisi luullut miestä semmoista herroissa löytyvän kuin kapteini oli.
Se vaan pahin paikka että hän oli kerännyt isännyytensä alle likipitäin kaksikymmentä talonpojan taloa.
Mutta Antti Komulainen piti sittekin kapteinista paljon, päätti hänelle lakkiansa nostaa vielä silloinkin, kun he molemmat jo ovat yhtä suurten maatilain omistajia.
Karhulan herrassöötinkiä vertaili Komulainen tiikeriin, josta oli lukenut että kun sille annetaan palanen lihaa, niin se sitte syö niin paljon kuin saapi vaan, syö että halkeaa viime lopuksi.
Aivan niin teki herrassöötinkikin, kun ryösti torppareiltansa pois kaikki viljelysmaat ja kaiken tuon tekosensa höysteeksi ajoi heidät maantielle. Ja noista, viljelysmaistaan on hän nyt joka vuosi kiertänyt taskuunsa kauniita setelikääreitä.
"Kuulehan Katri", Antti sanoi eräänä päivänä vaimollensa.
"Mitä sitte?" Katri kysyi.
"Eikös se Karhulan paksumahainen ole sentään oikea iilimato, joka, kun ensin saa kielensä vereen, imee sitte kunnes haljeta romahtaa. Kun hän ensin sai Heiskasen Matin pois torpasta ja hänen viljelysmaansa haltuunsa, niin nyt neljän vuoden kuluttua ei kellään hänen torppareistansa ole peltoa ja niittyä edes kämmenen levyistä pilkkua. Kaikki ne ovat nyt kuin hölmölän kerjäläisiä koko alamaislauma."
"Ja kuin tuolla tavalla sai itsensä täyteen ahmituksi, niin nyt haljeta romahti kuin härän suuruiseksi pyrkivä sammakko. Ja tuota potevaa paikkaa kokee hän nyt paikkailla sillä että on laittanut kansakoulun, ja vaivaistalon alusraukoillensa, sekä lahjoittelee rahasumman sinne toisen tänne, että saisi hyvän ja tunnollisen ihmisen nimen, ja nuo entiset nylkyrityöt unhotettaisiin ajan kuulumattomiin."
"Mutta myöhäistä on kuin Rintelän Lassin heinätalkoo lumen tultua. Maineensa on sitä laatua ettei se pesey puhtaaksi millään."