"Vai niin — hm — Jaa'ah! Tottapa kävi niinkuin aavistin. Ja niinhän se onkin että ei Jumala vääryyttä kärsi. Alamainen, oli tuo köyhempi ihminen, on yhtä hyvä hänen edessään kuin rikaskin. Kumpikaan ei ole velvoitettu kärsimään toisensa sortoa. Niin se on että: kun on hätä suurin niin on apukin lähinnä. Ja kyllä me torppariparat erittäinkin olemme saaneet kärsiä isäntäin ja herrain ankaraa veronkiskomista, vietäisiin meiltä onnettomilta elot ja elämät, mutta nyt se on loppu. Nyt koittaa kärsineillekin valoisampi päivä."
"Mutta kun me nyt tulemme kaikki isänniksi, niin kukas meidän työmme silloin tekee. Ei toinen isäntä toiselle tee työpäivää", Jukka miettivän näköisenä sanoi.
"Me teemme itse. Emmehän nytkään saa ruumistamme säästää ja istua ristissä käsin. Työtä saapi vääntää tässä joka hetki että silmät on nurin päässä, ja aivan toisen hyväksi."
Koko Ahovaaran pitäjä oli silloin samassa mylläkässä. Isännät kiroillen kiristelivät hampaitansa, kun heidän talojansa uhattiin isolla jaolla. Uhattiin paloitella pieniksi muruiksi, ja nämä murut sitte viskellä torppareille ja muulle joutolaisväelle, jotka eivät muuta olisi ansainneet kuin vähän selkäänsä.
Kun sitte maamittarit risteilivät, sanalla sanoen kaikki paikat lävitse tähystimilleen ja vetäen mahdottoman pitkiä kahleita perässään, oltiin oikein levottomuuden kauhussa että: "nyt se vasta tuho tuli." Tehtiin tiedustusretkiä maamittarien luo, ympäröittiin heidät suurissa laumoissa ja tahdottiin tietää mitä varten he oikeastaan olivat liikkeessä, ja mitä he noilla mittausretkillään tarkoittivat. Ja näissä utelevissa joukoissa oli, ei ainoastaan kauhun valtaan joutuneita talollisia, joille yksinkertaisesti vastattiin että: "sitte kyllä saatte tiedon, kunhan tästä alueellenne joudumme", vaan myöskin hyvissä toiveissa iloitsevia torppareita ja muuta loisväkeä, "jotka tahtoivat tietää oliko siinä perää että heille jaetaan ilmaiseksi maapalstoja ja niin pääsevät itse isänniksi toisen vallan alaisuudesta."
Maamittarit kyllästyivät noihin lukemattomiin kyselijöihin ja vastasivat vaan ivan hymy huulillaan, että:
"Olkaa vaan rauhassa, kyllä teille annetaan oma maapalsta!"
Semmoisen vastauksen sai Antti Komulainenkin. Siitä hyvästä hän lausui sulimmat kiitokset maamittarille, kierteli viiksiänsä ja ravisteli otsakurttujansa sekä mielestänsä oli jo olevinaan kuin aimo rusthollari. Tuskin hän enään luuli tarvitsevansa hävetä ihmisiä ja peljätä Jumalaakaan. Itsevaltiaitahan ne olivat isännät, siis hänkin kun nyt oli tulemassa itsevaltiaaksi niin ei välittänyt mistään vaan puhui suunsa puhtaaksi joka asiassa ja maalasi kunkin arvonsa mukaan.
Lakson kapteinin hän arvosteli hyväluontoiseksi kuin kissan, jolle maitoa annetaan ja sitte selkään silittäessä nostaa häntänsä pystyyn, sillä sanomalehdessä oli hän lukenut kiittäviä lausuntoja kapteinista, tämän suurista lahjoituksista hyvääharrastaville yrityksille ja yhdistyksille, kansallisaatteen harrastuksista sekä puhtaasta isänmaallisuudesta.
Hän oli päässyt Keisarin ja Senaattiherrain suosioon, istui kaikilla valtiopäivillä ja kaikissa komiteoissa talonpoikaissäätyä edustamassa, puhui heidän hyväkseen ja heidän puolestansa kuin paras pappi. Muisti torppareitakin ja muuta loisväkeä kun heitä koskeva laki tahdottiin vetää oikein kireälle, tehdä heidän olemuksensa semmoiseksi kuin kuusen kävyn, jonka tuuli milloin tahansa saattaa puusta pudottaa.