Hitaasti kului aika siinä odotellessa päätöksiä isonjaon toimista. Yksi vuosi tuntui kestävän kuin seitsemän nälkävuotta Egyptissä muinoin.
Aikansa vietoksi mylleröi Antti Komulainen kuin korven kontio, levitellen viljelysalojaan Lehtiviidassaan, toivossa että siitä se oma palsta hänelle viimein annetaan, kunhan asiapaperit ehtivät tehdä kiertokulkunsa määrätyissä virastoissa.
Kannot nousivat maasta yksi toisensa perään hänen sitkeän voimansa vääntäminä. Ne keräsi hän suuriin röykkiöihin pisti kuivattua tulen alle ja antoi mennä huristaa tuhaksi. Kivet vyörytteli hän syrjään ja lateli ne toinen toisensa selkään aidaksi, suurimmat kivet kuoppasi syvälle maan sisään kuin ijäisyyden hautaan. Ja niin lavenivat vuosi vuodelta Lehtiviidassa pellot, jotka joka kesä mehevinä aaltoilivat lupaavasta viljasta ja joista elon aikana korjattiin tavallista runsaampi sato torpan aittoihin. Paksua heinää antavat niityt lavenivat joka vuosi samassa määrässä kuin pellotkin, sillä kun ensimmäinen vilja korjattiin pois pelloilta, pantiin ne heinälle, ja sijalle tehtiin taas uusia peltoja.
Karjaakin karttui sitä myöten avaraksi rakettu navetta täyteen, kuin heinäladot niityillä, ja uljaita hevoisia hirnahteli talvet tallissa ja kesät laitumilla, joten pian puheltiin kyläkunnalla että Lehtiviidassa oltiin rikastumassa.
Tyytyväinen oli Katrikin kun syksyisin katseli täyteläisiä viljahinkaloitaan, joiden suuruutta oli tuon tuostakin lisättävä kuin kasvavan lapsen kenkää, ja tyytyväinen olisi ollut Anttikin, jos siitä isonjaon hommasta olisi vähänkään totta tullut. Mutta kun se venyi venymistään kuin kummilasti, niin tyytyväisyyskään ei voinut aina olla yhtä hyvä.
Tosin hän pitkin mittaansa aina epäili, tokko tulleekaan, mutta toivoi kuitenkin ja "toivossahan on hyvä elää", niinkuin sananlasku sanoo.
Joskus hän oli silläkin mielellä, jotta tulee sitä toimeen tässäkin toisen torpparina, kun veroakaan ei tavattomia vaadita, mutta sitä mieltä ei kestänyt useinkaan kahta päivää peräkkäin kun jo taas tuntui orjalliselta oleskella toisen torpparina, maan möyriänä, joka ei etuinsa puolesta ole päiväpalkkalaista parempi ja jonka onni on kuin oksalla istuvan linnun, minkä surmaava luoti milloin vaan voipi siitä kukistaa.
Hän tilasi tuskissaan sanomalehtiä yhä useampia ja lueskeli niitä milloin vaan luuli itsellänsä olevan joutilaamman ajan. Isosta jaosta niissä puhuttiin usein, mutta ei milloinkaan siitä, mitä tuo isojako oikein tarkoitti, jota seikkaa hän joka lehdestä oikein nuuskimalla etsiskeli.
Mutta kerran hän siinä keksi pätkän, jonka luki niin moneen kertaan että sen yhdellä istumalla oppi ihan ulkoa kuin katekismusläksyn. Seuraavaa siinä pätkässä puhuttiin:
"Moitittava seikka.