"Vai niin — vai semmoista — anteeksi pyytäisinkö — ehei — ikinä en sitä tee — ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei siihen kumminkaan suostuisi — ja sitte kylässä sanottaisiin jotta: 'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.
"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista", Jukka kumminkin toimitti.
"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi pyyntöä", Antti vastasi.
Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän sitä voinut uskoa.
Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli tehtävä.
Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan. Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.
"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi — kyllä meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta kutoessaan.
Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli joutunut.
Eräänä päivänä sanoi hän Katrille että:
"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."