"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia. Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."
Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa tuolla pöydän korvalla.
Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin iloisilla toiveilla hän läksikin.
Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs sai kuolettavan luotin ruumiisensa.
Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui. Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä kokouksessa nyt hyväksyttiin.
Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä tervehdykseen.
Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.
Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa, vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa virkannut.
"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten, villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin keitailtaan.
"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että — —"