"Se on Maunulan Pertti — miksi se nyt näin aikaisin —" hän sanoi ja alkoi kiireimmän kautta sukia hameita ylleen.
Pertin mieltä kaiveli Lehtiviidan pullukkavartaloinen, kaunismuotoinen Elli. Koko ajan kuin kokousta odotteli, oli hän niinkuin pilvistä pudonnut ja vähän säikähtänyt. Pari kirjettä jo sillä välinkin Ellille lähetti, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, päätti hän löydyttää itsensä jo aikaisin kokouspäivän aamusella Lehtiviidassa, ettei Elli voisi luikkia kätköön hänen käsistään ja että hänellä sitte olisi päivä aikaa valloituksensa tekemiseen.
Onnistuiko Pertti-raukka nytkään yrityksessänsä, saamme jälestäpäin nähdä.
Läheni kello kuutta. Miehiä ja naisia tulla jyhmysteli Lehtiviidan kartanolle, johon ensin pysähtyivät toisiansa tervehtimään ja kyselemään kuulumisia, sekä keskustelemaan tuon kokouksen merkityksestä. Yksitellen sitte mennä lapikoittiin tupaan, jonka ovella Maunulan Pertti vahtia piti etteivät muut sisään pääsisi kuin torpparit ja muu loisväki. Talolliset päätettiin jättää ulkopuolelle kuokkureina kurkistelemaan, jos heitä joku yrittäisi sisään pyrkimään asiaan sekaantuakseen, johon heillä Antin ja Pertin mielestä ei ollut mitään sanomista.
Käteltyään ensin Anttia ja Katria, kävivät vieraat istua nököttelemään penkeille, joita tilaisuutta varten Wille ja Lauri olivat lankun puoliskoista laitelleet.
Pian oli Lehtiviidan tuparustinki täpösen täynnä uteliaita torppareja ja muuta loisväkeä sekä miehiä että naisia. Meluava puheen solina ja sorina sekä kihattava ja hohottava naurun hyrinä tuossa taajaan istuvassa väkijoukossa täytti koko huoneen, vieläpä tunkeili seinäin, akkunain ja katon läpi uloskin.
Mutta yht'äkkiä katkaisi tuon sorinan käreä ääni, sillä Antti Komulainen astui perillä olevan pöydän tyvelle ja ryäistyään pari kertaa, alkoi:
"Hyvät ystävät — me torpparit ja muut alhaisemman työn tekijät olemme kurjempia, onnettomempia ihmisiä täällä Suomess — —"
Sanat istuivat kurkkuun, mutta hän nosti rintaansa sekä karaisi kurkkuaan ja kallistettuaan päätään hieman vasemmalle, alkoi: "me saamme tehdä työtä kuin orjat, nähdä nälkää kuin laiskurit, ja sentään meitä pidetään kunnottomina lapsina, meitä halveksitaan kuin pahimpia kerjäläisiä, ja tuon kaiken lisäksi olemme alituisessa vaarassa joutua maantielle joukkoinemme. Me työntekijät olemme yhteiskunnan tuki ja turva; rikkaat käärivät rikkautta aittoihinsa meidän töittemme hedelmistä, herrat lihoovat ja ylpeilevät laveista omaisuuksistaan, joita me olemme heille hankkineet, ja kuitenkin olisivat he valmiit kynsin hampain kiskomaan nahan selästämme; he eivät arvostele meitä kenkiänsä paremmaksi; tuskin nenäänsä nostavat ja ilkiävät meihin katsoa kuin vastaan satumme, vaikka me jo silloin olemme nostaneet hattuamme korkealle ja kumartaneet kuin venäläinen Jumalan kuvaa. Ja kuitenkaan herrat eivät ole meitä parempia, koska me olemme ihmisiä niinkuin hekin. Eivät heidän sielunsa ja ruumiinsa ole sen kalliimmat kuin meidän köyhän työkansankaan. Kaikki me olemme yhden arvoisia, joskin he rikkauksiensa takia ovat meitä oppineimmat. Mutta voisimmehan mekin tulla yhtä oppineiksi ja sentään tehdä ruumiillistakin työtä. Samoin tarttukoot hekin auran kurkeen, ottakoot kuokat, lapiot ja kirveet ja raivatkoot itsellensä peltoja sekä niittyjä niinkuin mekin teemme. Ei työ heiltä herruutta vie.
"Herrat hallitsevat meitä ja laittelevat meille lakeja ja sitte noiden tekemiensä lakien mukaan meitä tuomitsevat siitä hyvästä että me heitä elätämme ja hankimme heille ylellisyyttä. Miksi emme me voisi itse itseämme hallita ja itsellemme lakia laatia, ja sitte noiden lakiemme jälkeen rikoksen tekijöitä tuomita — —"