"Ole vait, kuka sitä homehtunutta sitte? Olisithan voinut uuttakin tekaista täksi päiväksi, kun tiesit että tulee kokous", hän sanoi heittäen Katrin kättä kaulaltaan.
Mutta Katri ei päästänyt, sanoi että: "istu nyt vaan siinä vähän ja kerro minulle minkätähden sinä viime aikoina olet ollut niin synkkämielinen? — Kyllä minä rieskoista ja vehnäspullista huolehdin. — Sanohan pois, miksi olet ollut niin puhumaton ja synkkämielinen?"
Antti nojasi kyynäspäät polviinsa ja pää kumarruksissa katseli jalkojaan.
"Miksikä tuo sitte sillä valkeneisi?" hän vastasi kieltävästi.
"Puhumalla ja keskustelemalla aina asiat paranevat. Ja muistanet kai että me olemme päättäneet keskenämme ja'ata ilot ja surut, onnet ja onnettomuudet — sanohan pois — kuule Antti, muuttuu mielesi paljoa paremmaksi kun sanot — sanothan?"
Antti kertoi sitte, mikä häntä oli painanut niin runtelevasti, jotta oli ihan kuin pyöräpää lammas.
"Eikö tuo sen pahempi? No sitte on hätä kaukana ja suru poissa. Kuules, kun Elli tässä viikolla kävi Moisiovaarassa lehmän kaupoilla, niin siellä se mies oli istua nörkötellyt ihan ilmi elävänä ja viheliäisenä kuin suden repimä. Siekaleensa kun olivat niin aukeamia täynnä, jotta ruskea iho paisti ja yksi kieli, mennä lönköttäissä, löi toista korvalle. Eikä ollut kehdannut Elliä edes silmiin katsoa", Katri selvitteli yhä pitäen kättään miehensä kaulalla.
"Onko se niin —? No sitte se on pitänyt saaliin hyvänänsä, ansaittuna palkkana, eikä ole uskaltanut mitään virkata. — No, ei mitään sitte, kyllä se rakkari vähän ansaitsikin", Antti sanoi nousten suoraksi ja entistä iloisemmin katsoen Katria silmiin.
"Ansaitsi tottakin; olisit ottanut oikein katajaisen ja antanut sillä housuille oikein isällisesti — — mutta kukas tuolta tulee?"
Katri hypähti akkunaan katsomaan.