Päivä toistaan seuraten vyöryi menneitten joukkoon, kääriytyi ijäisyyden utuiseen helmaan. Samoilla enteillä se aurinko nousi kun laskikin kunnes saapui viimeinen sunnuntai Elokuussa.
Levoton oli ollut Antti Komulainen jälkeen äskeisen tapauksen. Paikasta toiseen hän käydä kompuroi hartiat kumarassa kuin miehentappaja, joksi hän itseänsä pelkäsikin. Surkeasti katui iskua, jonka oli antanut kirkkomatkalta palatessa sille miehelle, joka kerran oli ollut hänen neuvonantajansa, mutta joka siinä juonessa oli surkeasti häntä nenästä vetänyt.
Kun joutui yksinäisyyteen, hän silloin oihkasi ja voihkasi: "Oi voi, kun tulin tuon tehneeksi."
Mutta vähitellen hän asiasta kuitenkin levostui ja kävi rauhallisemmaksi kun mitään pahempaa ei kuulunut, ei näkynyt! Sillä jos mies olisi kuolla kuukahtanut sinne maantien ojaan, olisi ihan totta heti näkynyt nimismiehen jättiläsvartalo Lehtiviidan ovella eikä siitä olisi päässyt, ei niin mihinkään.
Tänään hän jo yhtyi keskusteluunkin Katrin kanssa. Kysyi ensi työkseen istuen ja haukoitellen vuoteen laidalla että:
"Onko sulla leivottuna rieskoja ja vehnäspullia? Kun tänään on se kokous, niin että saisi jollekin tarjota."
Katri seisoi keskellä lattiaa hiukset hajallaan hartioilla, ja katsoi pitkästi ja hymyillen miestänsä silmiin.
"Rieskoja ja vehnäspullia — hihihi — on tuolla aitan hinkalossa pari homehtunutta kämpyrää —: välttäväthän nekin?"
Hän istui Antin viereen vuoteen laidalle ja kiersi oikean kätensä hänen kaulalleen sekä lisäsi: "eivätkös vältä?"
Antti hymähti vähän ja yritti vapautua Katrin kahleista nousemalla pois vuoteen laidalta.