Kuin yöksi maata painaksen Ja Luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, vaan yön unittoman lepää, Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.
Jos korven-syöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevät-aamu, vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.
Oksanen.
Millon muistelet minua?
(Kallion mukaan.)
Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa, Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöski kukkahaisen Päätöistänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä; Milloin mua muistat — milloin?
Sua muistan, kaunokaista. Suven armahan ajalla, Kuin ei öilläi sammu päivä. Käen — muistan — kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä; Milloin mua muistat — milloin?
Sua muistan syksy-säällä Raju-tuulten raivotessa. Puisto lehtein lentäessä, Muistan, kuinpa kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanneissa; Milloin mua muistat — milloin?
Sua muistan, koska korvet Vaipan vaaleaisen saavat Talven tuiman joutuessa. Muistan tähtein tuikkaessa, Revon tulten tuprutessa, Kuin jos taivas ois tulessa; Milloin mua muistat — milloin?