Taas tapasimme tuon vanhan isännän, jonka hevosella olimme ajaneet, ja Aspela sai takaisin panttirahat. Vanha ukko ei olisi tahtonut ottaa mitään maksua siitä kun olimme hänen hevosellaan ja kärryillään ympäripitäjiä ajaneet, mutta Aspela ei tahtonut kenenkään tavaroita ilmaiseksi kuluttaa ja pitkän tarjoilemisen perästä sai hän ukon vastaan ottamaan kaksi ruplaa.
Me emme saaneet lähteä talosta ilman ruokaa ja kahvia ja näissä puuhissa satuin minä huomaamaan, että talossa oli kaksi kaunista tytärtä, jotka vielä päälle päätteeksi sanoivat itseänsä vanhoiksi piioiksi — toinen, Maija, oli yhdenkolmatta, toinen, Liisa, seitsemänkolmatta vuoden vanha. Muutoin näyttivät he olevan isänsä ainoana huvituksena — olihan ukko leskimies.
Kun tytöt olivat poissa läheisyydestämme, kehui ukko Aspelalle tyttäriänsä oivallisiksi ihmisiksi. Ainoastaan yhden vian sanoi hän heillä olevan, sen nimittäin, ettei kumpikaan ruvennut kosijain kanssa minkäänlaisiin välipuheisiin, vaan tahtoivat ennen jättää itsensä lasivuorta myöden Kyöpeliin kiipeämään. — Onko se sitten hauskaa se? sanoi ukko.
Kun Aspela oli kuullut, että tyttäriä vaivasi semmoinen vika, torui hän heitä ja varoitteli lasivuoresta ja Kyöpelistä.
Siihen Maija kohta vastasi:
— Lasi on kirkasta, kirkas on viisasta.
Liisu siihen lisäsi:
— Kyöpeliin kuoltua kuitenkin mennään, menee eläissä jo.
— Enhän minä senlaisia vastauksia odottanut. Mitäs minä tuohon nyt sanon? sanoi Aspela, hieroskellen vähän silmiänsä.
— Ei siihen auta sanomiset eikä muutkaan konstit, samanlaisia pölkynpäästä veisteltyjä vastauksia ne minulle itsellenikin antavat, virkkoi ukko naurahtaen.