Isäntä seisoi hämmästyneenä ja vaaleana kuin vahakuva ja sanoi: Jos on vailla, niin lisätään.
— Mitäpä siihen lisätään, annetaan sakkoa vaan, puhui Aspela.
Silloin isäntä pujahti ulos pirtistä ja tuli vähän ajan päästä takaisin, tuoden kolme ruplaa Aspelalle, ja virkkoi:
— Ei huolita riidellä!
— Mitäpä tuosta riidellään, sanoi Aspela, pisti rahan kukkaroonsa ja antoi jauhot hevoselle. Sitten menimme naurahdellen pois talosta. Kun Aspela Tyrnävälläkin sitä nauroi, sai hän minunkin nauramaan; mutta Aspela ei sanonut oikein, missä seurakunnassa se tapahtuikaan. Kertoi vaan sen väliin tapahtuneen Revolahdella, väliin Lumijoella. Ei tahtonut Aspela saattaa taloa pahaan huutoon. Oliko sitten siinä talossa tapana aina vaille punnita vai tehtiinkö sitä vaan oudoille matkamiehille, sitä en tiennyt, mutta sillä kertaa ei kuitenkaan kauppa vedellyt leiville.
Aspelalla oli saatavaa Tyrnävältä eräästä talosta kahdenkymmenen vuoden vanha velka ja saikin toisena aamuna osan siitä, mutta ei kaikkea. Oli näet Aspelan kotitalossa uusi isäntä, joka ei ollut sukua ensinkään Aspelalle. Talon kaupoissa oli hän joutunut velkaan ja se oli jäänyt tähän saakka.
Tyrnävältä me ajoimme Liminkaan ja saavuimme noin kello kahdentoista aikana päivällä Vierimän pihaan.
Täälläkös ihmeteltiin, kun hevosella tulimme, vaikka venheellä olimme lähteneet, ja vasta niin monen päivän perästä. Mutta vielä enemmän ihmettelivät he, kun saivat kuulla, minkä mutkan olimme tehneet. Pirjon Katri kehui Aspelaa lumoojaksi, kun sillä tavoin ympäri Liminkaa kierteli.
Mutta Aspela sanoi: Minä en ole ainoastaan lumooja, olempa vielä vähän velhokin, sillä minä kierrän aina ensin sen paikan ympäri, jossa asumaan ai'on ruveta. Tiedättehän, että minä olen asunut velhojen maassa monta vuotta ja oppinut velhojen ulkonaiset temput, vaikk'en vielä noituuden konstia sisällisesti käsitäkään.
Vähän aikaa istuttuamme Vierimällä, läksimme uudelleen matkalle, nimittäin Limingan halki Lumijoelle, johon saavuimme kello viiden aikaan ehtoolla.