Silloin nousi isäni seisoalleen, otti vaaria kädestä kiinni ja sanoi:
— Hyvä Helmikangas, se on totta, että olette itselleni suuren vahingon viinan kautta saattanut; mutta minä ole se mies, joka Jumalan avulla tahdon teille omat rahani uhraamalla tallelle saattaa, mikä kadonnut on — sen teen teidän jalon tyttärenne tähden.
Silloin vaarini huusi voimansa takaa, kyyneleet silmissä:
— Pidä lupauksesi, siunaukseni olet saavuttava, jonka minä sinulle taivaasta rukoilen. Esikoisen siunaus langetkoon sinun päällesi, sinä jaloluontoinen mies — nyt sinun vasta oikein tunnen. Sinä olet kätkenyt rakkauden povessasi ja kantanut eheätä sydäntä ja minä nurjaa. Vasta havaitsen, että minä itse olen syypää ollut tyttäreni onnettomuuteen, ja monta valheellista lausetta olen sinusta päästänyt, peittääkseni omaa häpeätäni. Sinä olet mies ja miehen poika — sinä rakastit tytärtäni ja poikaasi ollessasi kaukaisella maalla. Sinä et halveksinut tyttäreni köyhyyttä, vaan rakastit häntä hänen itsensä eikä tavaran tähden. Sen osottaa selvästi se seikka, että tulit häntä turvetöllin haltiattarena vaimoksesi ottamaan ja häntä ynnä minua häpeästä päästämään.
Nyt oltiin kaikin hiljaa kauan aikaa. Viimein sanoi isäni:
— Minä lähden pojan kanssa pappilaan ja otan samassa kuulutuksen. Heikki, mene käskemään Vierimän ukkoa tänne, mutta älä sano, mitä asiaa on.
Minä menin, että maa tömisi, Vierimälle ja käskin ukon pian seurata minua. Ukko oli kohta valmis lähtemään, sillä meille olisi hän tullut, vaikka olisin hakenut hänen sydän-yöllä, saati sitten kirkkaalla päivällä. Ukko koetti kysellä minulta matkalla, minkä vuoksi häntä niin kiireesti meille viedään; mutta minä en mitään selvyyttä antanut.
— Kah! huudahti ukko, päästyänsä meidän pihalle ja nähtyänsä isäni, olethan täällä, Heikki! ja niin pitkän ajan takaa.
— Olenhan minä täällä; olen juuri lähdössä pojan kanssa pappilaan.
Ettekö tulisi, Vierimä, puhemieheksi?
— Aivan mielelläni! Lähdetään paikalla, se minua mieleen, että häitä tulee.