Noista sanoista tulin minä joltisestikin hyvilleni, luin vielä kerran aapiseni läpi ja heitin itseni iltarukouksen luettuani levolle.
Keskiviikko-aamuna nousin ani varhain, sillä kinkerin huolet häiritsivät untani. Minä pesin kasvoni ja puin päälleni. Äitini ja muori tekivät samoin. Ennenkun lähdettiin, luin minä aapiseni läpi kumminkin kolmeen kertaan. Vatsani pohjassa tunsin jotakin outoa vapistuksen tapaista. En oikein tiennyt mikä minua vaivasi; mutta äiti sen tiesi ja anoi:
— Se tulee pelkäämisestä; koeta vahvistaa itseäsi, ettet vaan hämmästy kinkerissä.
Minä koetin vahvistaa itseäni mahdollisuuden mukaan, vaan eipä siitä tahtonut parempaa tulla. Lähdimme kuitenkin pyhäpuvussa ulos mökistä, äitini pani oven lukkoon, ja sitten astuimme kinkeritaloa kohti aika vauhtia. Sinne päästyä menimme sisälle pirttiin, jossa jo istui ihmisiä ei ainoastaan ympäri seiniä penkeillä vaan myöskin lavitsoilla ulompana laattialla. Miehet istuivat toisella puolella pirttiä, naisväki toisella, tyhjä avara ja puhtaaksi pesty keskilaattia eroitti molemmat sukupuolet toisistansa. Tästä järjestyksestä huomattiin vaan se poikkeus, että pienet kumpaistakin sukupuolta saivat olla naisväen puolella, äitiensä luona. Niin minäkin, sillä minä sain äitini ja muorin kanssa sijani uuninurkassa, hiilikoukun vieressä.
Sijani saatua aloin tarkemmin katsella ympärilleni. Pirtin pitkä pöytä oli verhottu suurella valkoisella vaatteella. Se näytti juhlalliselta ja kaikki saapuvilla olevat ihmiset istuivatkin totisena ja aateksivaisen näköisinä, juuri kun aakkoskirjan kukot. Tuskin olikaan muuta huomattavaa, sillä ei pappeja eikä lukkareita näkynyt.
Vähän ajan päästä tuli unilukkari pirttiin kantaen muutamia hirmuisen suuria kirjoja ja kun äitiltäni korvaan kuiskaamalla kysyin, mitä kirjoja ne ovat, sanoi hän niiden olevan kirkonkirjoja. Samassa kun unilukkari sai kirkonkirjat levitetyksi pöydälle, astui kaksi pappiakin nimittäin rovasti ja kappalainen pirttiin ja hiukan myöhemmin tuli vielä kolmaskin pappi. Se oli rovastin apulainen ja häntä seurasi kanttori. Kun rovasti oli asettunut pöydän päähän istumaan ja toiset papit ja lukkarit istuneet pöydän etupuolelle kaarmituoleihin, puhui rovasti istualtansa tähän tapaan:
— Nyt olemme taas kokoontuneet tämänvuotisia kevätlukukinkereitä pitämään, siis aloittakaamme veisaamalla ja lyhyellä rukouksella.
Nyt nousivat kaikki seisomaan ja lukkari aloitti virren: Kriste, valo valkeudest', Isäst', ijankaikkinen, ja koko joukko veisasi hänen perässänsä. Kun oli osa virrestä veisattu, säästettiin siitä viimeinen värsy rukousten jälkeen veisattavaksi. Kun siten toimitus oli alkuun pantu, ruvettiin huutamaan nimiä ja ihmiset astuivat esiin näyttämään lukutaitoansa. Siinä oli hyviä ja huonoja lukijoita sekaisin. Ei vähintäkään arvoeroitusta tehty. Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia. Huudettiinpa sitten Vierimän torpastakin esille väkeä ja muori kävi ensin lukemassa ja tuli pois. Senjälkeen astui Vierimän ukko lukemaan ja Loviisa hänen kanssaan. Kun silloin Loviisa alkoi lukea katkismusta ja luki raamatun lauseetkin, jotka ovat vastausten perässä, niin sanoi Vierimän muori meidän muorille jotenkin kimakalla äänellä:
— Kuule, kuule, naapurin muorikulta, kun meidän Loviisa lukee hienot, karkiat, hienot, karkiat.
Tämä Vierimän muorin puhe kuului hyvinkin pöydän luona istujille ja kerrassaan sanoen ympäri koko huonetta. Rovastikin nosti päätänsä ja sanoi vähän kuin vastaukseksi muorille: Ei saa siellä niin kovasti keskustella, se sekoittaa lukijoita. En tiedä, mitä Vierimän muori tästä rovastin kiellosta ajatteli, mutta ei hän kumminkaan sitten enään mitään puhunut.