— Loviisa, tulespa auttamaan, että käypi pikemmin, sanoi muori, ja
Loviisa nousi ja oikein oli mielestäni sievä tuo pieni Loviisa, kun hän
nöyrästi totteli vanhaa mummoa ja liikahteli nopeasti kun västäräkki.
Olipa mielestäni hän jo koko emäntä.
Pian olikin pöydällä ruokaa kaikenlaista. Siinä ohraista rieskaa ja hapanta leipää, voita, siikakalaa ja viiliä, olipa vielä kylmää lihalientäkin ja kirnupiimää juotavaksi. Sitten aloimme syödä ja kun olimme joltisestikin syöneet, niin toi muori lisäruoaksi kivikupilla uunijuustoa, joka oli valmistettu termi- eli juustomaidosta maan tavan mukaan. En eläissäni ollut syönyt vatsaani niin täyteen kuin nyt. Kun olimme syöneet ja minä kiitellyt ruoan edestä, sanoi isäntä: Koetapas, Heikki, lukea tuossa, että mä näen, kuinka sinä osaat. Minä olin kohta valmis lukemaan, otin virsikirjan ja satuin aukaisemaan virren jossa seisoi: Sun haltuun, rakas isäni, mä annan aina itseni. Se oli minulle jo ennaltaan hyvin tuttu virsi, niin että osasin sen ulkoa. Perästäpäin, kun olin sen lukenut, ihmettelin suuresti, minkä vuoksi juuri tämä meillä usein käytetty virsi sattui eteeni kylässäkin ja tuli mieleeni, että varmaankin oli Vierimällä samaa virttä sinä päivänä veisattu ja sen vuoksi kirja jäänyt höllemmälle siltä paikalta, niin että se itseksensä aukeni.
Isäntä oli suurimmalla mielihyvällä kuunnellut lukutaitoani, sen huomasin hänen silmistänsäkin.
— Hyvin meni lukusi, sanoi hän minulle, hiljaa päätäni sivellen, vaan minä ehätin hänelle samassa myöskin ilmaisemaan, että olin tullut heillä käymään siinä tarkoituksessa, että jos mahdollista saada uudenaikaisempaa luvun mallia Loviisalta.
Tähän isäntä vähän nauraa myhähti, ja sanoi sitten: Lieneekö tuota Loviisallakaan mitään uudenaikaisempaa luvun mallia näyttää, ei hänkään ole mitään koulua käynyt, vaan kun nyt lienet sitävasten tänne saapunut, että luvun mallia saisit, niin saamasi pitää, mitä olet etsimässä. Loviisa, alappa poukuttaa pitkää Wepeljusta, että Heikkukin kuulee.
Nyt niin kuin hypähtelevä västäräkki juoksi Loviisa pöydän päähän, sieppasi katkismuksen hyllyltä ja pani oikein ihmetyttävän kiivaan poristuksen alkuun, niin että minä ihmeissäni katselin sitä menoa. En voinut olla ajattelematta, että jos hän sillä tavalla vaan jatkaisi edes kokonaisen keväisen päivän, niin epäilemättä hän siinä ajassa koko raamatun lukisi kannesta kanteen. Totta puhuen, minä en ehtinyt montakaan sanaa kuulemaan, semmoisella vauhdilla kävi luku. Tätä ei kuitenkaan aivan kauan kestänyt, sillä olihan vaan tarkoitus antaa minulle luvun mallia ja kun sen olin nähnyt ja kuullut ja vielä itse vakuuttanut sen hyvin tajunneeni, pääsi Loviisa vapaaksi opettajattaren virasta ja sai luvan panna kirjan entiselle paikallensa hyllylle.
Luvun mallia saatuani kiittelin heitä kaikkia, puristaen heitä kaikkia kädestä; mutta ennenkuin sain kotimatkalleni suoriutua, muistutti isäntä minua, että välttämättä tulisin kinkeriin, sillä kuusivuotiaana oli Loviisakin ensi kerran kinkereissä käynyt. Sitten minä panin karvalakin päähäni ja sanottuani hyvästi nyt! läksin minä juosta lerputtelemaan kotiini.
Aurinko oli jo ihan tipahtamaisillansa, kun saavuin äitini mökin edustalle. Siinä nyt mietiskelin, miks'ei meillä ollut niinkun Vierimällä riihtä, aittaa, navettaa ja punaiseksi maalatuita ikkunapieliä. Tätä ajatellen astuin huoneeseen, sanaakaan sanomatta otin muorin vanhan katkismuksen hyllyltä ja aloin lukea niin joutuisasti kuin taisin, vaan kun olin kankeampi kielestä, niin eipä käynytkään minulta puoleksikaan kuin Loviisalta. Siitä minä huolestuin ja sanoin julki murheeni. — Kuinkahan mahtanee minun käydä kinkerissä, kun en taida niin terävästi lukea kun Vierimän Loviisa.
— Ei se mitään haittaa, lausui muori, kun vaan muuten selvästi lukee, vaikk'ei se kävisikään kiivaasti kuin vaunun etupyörä.
— Onhan sitä eroitusta sinun ja Vierimän Loviisan välillä, sinä vasta jankkaat sisältä katkismusta ja Loviisa lukee ulkoa; tottahan se joutuisammin käy siltä, joka ulkoa osan, sanoi äitini.