— Uudenaikaisempaa! toisti Loviisa hiukan ihmetellen. Samassa tuli Vierimän muorikin navetan loukosta esiin. Hän se oli, jonka kädessä koko Vierimän torpan hallitus-nyörit olivat. Hän oli Vierimän ukon äiti. Loviisan äiti oli kuollut jo lapsensa ensimäisellä ikävuodella. Sen muistin kuulleeni kerrottavan, sillä korva paljon maata kulkee. Ja mitä muuta olin kotonani kuullut Vierimän elämästä, oli se, ettei ukko saanut mitään tehdä, ei kumminkaan suurellisempia asioita päättää, ilman äitinsä suostumusta. Nytpä vähän luontoani masenti, kun äkkiarvaamattani seisoin tämän Vierimän haltiattaren edessä. Ajattelin sinne tänne päässäni, palatako kotiin vai pysyä päätöksessäni että saada luvun mallia. Väkisin tahtoi palaamis-ajatus päästä voitolle, ja miten olisi käynytkään, eiköhän minun vanhasta pienennetty miehuuteni olisi masentunut aivan voimattomaksi ja minä vaimon puolen tieltä vetäynyt takaisin, jollei muori olisi lasisilmiään korjaellen sievästi kuiskanut lehmälleen: Syö nyt, Mustikki, siinä vähän jauhoja ja haudevettä, ja lähdetään, Loviisa, sisälle! No niin, ajattelin minä ja siirryin ulos navetasta toisten edellä. Nyt tuli muori aivan lähelle minua, katsoi minua tarkasti silmiin, juuri kuin tunteaksensa; mutta eipä tuntenutkaan, koska täytyi kysyä: Kenen poika sinä olet? Mutta ennen kuin ehdin vastata, sanoi Loviisa: Heikkihän se on. — Ai, Heikkuko se on, sanoi muori, no, tule sisälle, lapsi.
Ja niin me mentiin, muori edellä, Loviisa muorin perässä ja minä kolmantena. Sisään tultuani näin Vierimän ukon istuvan pöydän päässä hartaasti lukien jotakin, ei aivan suurta kirjaa. Minä pysähdyin ovipieleen seisomaan ja katselin talonväen käytöstä. Molemmat toisetkin, niin muori kuin pieni Loviisa, menivät istumaan pöydän taakse, peräpenkille. Hekin ottivat kirjat käteensä ja rupesivat hiljaa lukemaan, antaen huoneen isännälle sen kunnian, että hän, joka oli talon ainoa miespuoli, sai yksinänsä ääneen lukea. Minä taas suurimmaksi ihmeekseni katselin seinäkelloa, joka seisoi kaappinensa peräseinällä, uhkeana kuin jonkinlainen puumies tuntitaulu kasvoina, ja silloin löikin kello kuusi lyömää ja se oli kello kuutta se.
Nyt käskettiin minun astua pöydän ääreen ja istua pöydän etupuolella olevalle lavitsalle kuuntelemaan kun luettiin. Vähän ujostellen tottelin käskyä ja istuin määrätylle paikalleni. Vähän aikaa kun olin kuunnellut, painoi isäntä hiljaa kirjan kiini, laski varovasti kätensä otsallensa ja lausui huoaten: Kyllähän se ruoskii ihmistä sekin saarna. — Tästä huomasin, että hän oli lukenut saarnakirjaa. Sitten hän siirsi itsensä lähemmäksi minua ja lausui: No Heikku poika, jokos sinä osaat lukea?
— Jo minä aapiskirjan osaan ulkoa, sanoin minä.
— No eihän se olekaan hullummasti, kun jo aapisen osaat ulkoa, siinä on jo kaunis alku, pitkitä päälle, kyllä sinusta mies tulee, kun kerkiää. Olethan sinä miehen poika, vaikka merimiehen; mies hän muutoin oli, oli kylläkin mies ja miesten paraita, mutta äitiä kohtaan oli hän vähän, — kas, ole vaiti suuni — — — Heikki parka, sinä et tiedä mitään. — Tiedätkö, että sinulla on isää ollutkaan?
Minä ajattelin kovin ja ajateltuani asiaa sinne ja tänne, minä vastasin:
— En tiedä mitään, hyvä isäntä, kun äitini on vaan sanonut kerran, että olen vanhasta pienennetty.
— No paraiksi ikään! Kasva, Heikki, vielä vähän vartta, niin minä sitten sanon sinulle kaikenlaista. Sen jälkeen katsahti isäntä äitinsä puoleen ja sanoi: Antakaa ruokaa pikku vieraallemme, pianhan lapselle tulee nälkä eikä taida niin kovin suuret viljat hänen kotonansa ollakaan.
— Kyllä, kyllä, sanoi muori ja nousi liikkeelle, ajattelin itsekin samaa, vaikka jäin tuossa lukemaan. Syötkö sinäkin jo Loviisa, niin minä panen pöydälle ruokaa; siinähän se samassa sitten Heikkikin syöpi.
— Kyllähän minäkin syön tämän naapurin isännän kanssa, sanoi Vierimän ukko naurahtaen, tuokaahan ruokaa, äiti.