Pitkin askelin astelin minä kotiapäin kirkosta Loviisan kanssa. Loviisa oli meidän naapuritorpan ainoa tytär ja me olimme yhdessä käyneet kirkossa. Hän oli minun oppaanani, sillä tyttö oli jo yhdeksän vuotinen, minä vaan kuuden. Tämä Loviisa Vierimä oli erittäin taitava lukemaan ja tarkkamuistinen, niin että mitä hän muutaman kerran luki, sen hän kohta osasi ulkoa. Minä kyselin häneltä, kuinka kinkerissä ollaan, sillä tiesin hänen olleen siellä jo kolmena vuonna. Hän kertoi minulle kaikenlaisia kinkereistä ja muun muassa senkin, että kinkereissä ovat ne ihmiset kaikkein onnettomimmat, jotka joutuivat lukemaan keskiajalla. Silloin ovat nimittäin papit ja lukkarit kaikkein kiivaimmillaan ja äreät että syödä tahtovat huonolukuisia, kun sitä vastaan ne, jotka joutuivat lukemaan joko aivan alussa taikka aivan lopussa ovat onnellisiksi kehuttavat. Aamurukouksista liuvennut sanan voima vaikuttaa alussa, että niille, jotka ensiksi esiin astuvat, ei vielä niin kiivaita olla ja lopussa taas, kun luettajat jo ovat hyvin väsyksissä ja alkavat syljeskellä ja odottelevat mielihalulla päivällisen valmistumista, ovat he näistä syistä vähemmin taipuvaisia nuhtelemiseen.

Suurella uteliaisuudella kuuntelin Loviisan puheita, mutta vähän mietittyäni huomasin ne hyvin yksipuolisiksi. Sillä sen mukaan kuin hän kertoi ei näkynyt olevan paljo apua lukutaidosta, oliko se parempi tai huonompi. Sen tähden kysyin Loviisalta:

— Eivätkö luettajat sitten pidä mitään väliä, onko hyvä taikka huono lukemaan, vai riippuuko torujen saaminen ainoastaan ajasta ja kellonmäärästä, luulisinpa kohtuulliseksi, että niitä, jotka ovat olleet ahkeria lukemaan, asetettaisiin vähän kunniallisemmalle puolelle, jota vastaan laiskat lukijat pantaisiin häpeässä istumaan, vieläpä tukastakin pölytettäisiin.

— Kyllä se on niinkin, sanoi Loviisa, että kinkereissä isostikin niitä kiitetään ja kehutaan, jotka hyvin osaavat, ja pahastikin pölytetään laiskoja. On minuakin joka kerta kiitetty lukemisestani ja luullakseni lienee liiaksikin kiitetty, sillä ei lukutaitokaan aina riipu ahkeruudesta. Muutamat ovat kyllä laiskoja lukemaan ja saavuttavat kuitenkin kinkerissä erinomaista mainetta, heillä kun on tavaton muistin lahja. Sitä vastoin käy toisille aivan hullusti, vaikka ovat olleet kymmenen kertaa ahkerampia, mutta ovat hatarapäisempiä ja vielä lisäksi arkoja ja pelkureita, niin että vapisevat papin tahi lukkarin edessä kuin kahila virrassa eivätkä saa suutaan auki. Vaikka osaisivatkin lukea, saavat he mitä kovimpia torumisia, jos pappi tahi lukkari sattuu olemaan kiukkupäinen. Niin esimerkiksi ei voi ahkerampaa olla kuin Pirttilän Paavo, mutta hän ei saa kirjaa päähänsä, vaikka sitä varten ponnistelisi sata vuotta yöt ja päivät. Ei hän juuri muutoin ole hullu, mutta lukemaan hän ei opi, vaikka häntä jo on käytetty tietäjissäkin. Tietäjä on määränyt hänen syömään katkismuksen lehtiä jauhopuurossa taikka pehmeän limpun kanssa ja hän on jo tietääkseni syönyt yhden äitinsä katkismuksen loppuun, mutta ei ole sekään auttanut. Nyt on taaskin sama tietäjä keksinyt uuden tuuman. Hän on näet määrännyt kaikkein vaikuttavampana keinona, että Paavolle syötettäisiin Raamatun lehtiä ja eilen kävi Pirttilän emäntä ostamassa rantakylästä hyvin vanhan raamatun, jota nyt varmaankin aletaan pojalle syöttämään.

Tälle Loviisan puheelle en voinut muuta kuin nauraa, sillä olihan se minusta vähän kummallista, että ihmisten täytyi lukutaidon saavuttamiseksi syödä kirjan lehtiä. Tien haarassa, josta tie lähti Vierimälle, erosin minä Loviisasta. Hän meni suoraan kotiinsa ja minä juoksin yksin kotiini, johon päästiin maantietä.

Kotiin tultuani sanoin ensin tavallisuuden mukaan terveisiä kirkosta. Sitten kerroin, että meidän kinkerit ovat jo keskiviikkona ja oikein kiireesti lisäsin vielä, että Pirttilän Paavo on syönyt katkismuksen ja nyt hän alottaa syömään Raamattua.

— Kyllä kait, sanoi siihen äitini, vaan muori ei puhunut mitään.

Päivällinen oli valmis, maitolämmitystä ja ohraista rieskaa. Minä syödä hotkasin pian ja rupesin lukemaan. Mitä kiireemmin luin aapiseni läpitse ja pyysin muoria koettamaan, osaisinko varmasti ulkoa joka luvun hairahtumatta. Muori otti kirjan käteensä katsoaksensa perään ja se meni vallan hyvin, ettei hänen tarvinnut oijaista kuin kahdessa kohden. Saatuani luetuksi pyysin luvan päästä Vierimällä käymään katsomassa Loviisan lukua, sillä luulin hänen taitavan uudenaikaisempaa sorttia kun meillä osattiin. Ensin en tahtonut saada lupaa, vaan vihdoin kuitenkin se myönnettiin ja minä juoksin kun hullu pitkin jokiahdetta Vierimälle.

Totta puhuen en ollut käynyt Vierimällä kun yhden ainoan kerran sitä ennen, ja senkin pimeällä iltapuhteella äitini kanssa maitoa hakemassa. Nyt menin sinne selkeällä päivällä ja tultuani lähelle torppaa pysähdyin hetkeksi katselemaan. Ensinkin katselin kuusia kasvavaa seutua ja sitten torpan pellon aitoja, jotka olivat jotenkin korkealla matalasta, keväisestä lumesta. Vierimän uusi riihi, joka oli aivan keskellä peltoa, veti sen jälkeen huomioni puoleensa, siinä kun oli lautakatto ja saranoilla varustettu ovi. Kirkkoreisullani en ollut talojenkaan riihissä nähnyt muuta kuin olkikattoja ja sivulle lykättäviä ovia. Nämät huomattuani astuin pihalle. Kas, kun se Vierimän ukko oli viiden pienen ikkunansa pielet punaisella maalilla maalannut. Sepä oikein sievältä näytti! Mutta vieläkin sievemmältä näytti uutukainen pieni aitta, joka pihan laidassa seisoi, niin sievästi kuin pirtin pöytä neljän paasikiven päällä. Olin jo astumaisillani portaita ylös — sanon ylös sentähden, että portaissa oli kaksikin otinta — kun samassa kuulin takanani äänen hyräyksen: ammuu. Kohta huomasin, että ääni kuului navetasta, joka oli selkäni takana, pihan toisella puolella. Vierimän lehmä siellä ammui. Nyt näin navetan oven olevan auki ja minä käänsin matkani sinne. Siellä oli Loviisakin lehmälle haudevettä keittämässä.

— Hyvää päivää, sanoin minä, tulin tänne saamaan sinulta vähän parempaa luvun mallia, sillä luulenpa sinun osaavan uudenaikaisempaa, kun muori ja äitini.