— Viimeksi Englannissa Liverpoolissa, sanoi isäni, samalla vetäen povestansa paperimytyn.
Rovasti katseltuansa papereihin lausui:
— Hyvä on!
Silloin sain minä käskyn astua ulos. Isäni ja Vierimän ukko jäivät sisälle. Minä seisoin vähän aikaa pappilan pihalla ja ajattelin edesmenneitä aikoja, jolloin olin pappilan palveluksessa, enkä silloin isästäni mitään tietänyt. Nyt olivat asiat muuttuneet ja minä olin saanut oman isäni nähdä elävien maassa. Kun katselin sitä paikkaa pihalla, jossa rovasti vainaja oli viimeiseksi levännyt arkussansa, nousi muutama kuuma kyynel silmiini. Silloin tulivat he ulos ja taas läksimme astuskelemaan kotoa kohden.
Suloisempaa iltaa en ollut vielä ijässäni nähnyt, kuin ensimmäisen, jonka vietin oman isäni seurassa, kuunnellen hänen tarinoitansa kaukaisista maista. Ei kukaan mennyt pois; Vierimän ukko ja vaarinikin kuuntelivat suurimmalla uteliaisuudella, samoin kuin minäkin. Mutta äitiäni en ollut vielä milloinkaan nähnyt niin hyvällä tuulella kuin sinä iltana — ja oliko ihme, että niin oli? Olivathan kaikki siteet sinä päivänä katkenneet, jotka hirmuisen pitkän ajan olivat äitini ja vaarini sydäntä kiristäneet. Eikö silloin ollut ilta aamua viisaampi? Isäni oli mies, jonka puheisiin täydellisesti voimme luottaa. Silmän-iskut ja vikuroimiset olivat hänen kasvoistansa kaukana. Asianhaarat ne olivat, jotka tähän asti olivat esteenä olleet. Nyt oli uusi aika, hyvän sovinnon aika meille koittanut. Hymyssä huulin odottelimme siis ja toivovin silmin katsoimme aikojen läpi tulevaisuutta kohti.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Muutamia ylösnostetaan, toisia alaslasketaan.
Kesä kului melkein kuin rattailla ajaen. Äitini puuhasi häitä kaiken kesää. Isäni asui meillä, niinkuin vaarinikin, ja työmme tulivat tehdyksi liiaksikin, niin että olisimme välistä toistenkin työhön joutaneet. Väliin autoimmekin Vierimän ukkoa niitty- ja peltotyössä oikein miestuumasta. Kaikki olimme niin mieltyneet tuohon ukkoon, että meitä huvitti hänen kieltoansa rikkomalla tehdä hänen suvityönsä ilmaiseksi. Minulle erittäin oli se hauskaa, sillä niinhän sain hiukankin takaisin maksaa vanhaa velkaani — noita kirjoihin annettuja rahoja, joita hän ei muulla tavalla myöntynyt vastaan ottamaan.
Isälläni oli hyvä joukko kultarahoja ja muuta rahaa siihen lisäksi. Niillä sanoi hän ostavansa talon, kun sopiva ja mukava ilmaantui saatavaksi. Isäni sai myöskin perintönsä förmyntäriltä puhtaassa rahassa ja Huopalan uusi isäntä tarjosi hänelle takaisin ostettavaksi Huopalan talon. Mutta isälläni oli toinen ajatus ja hän piti silmällä erään toisen talon rientoja, ollaksensa valmis sen ostamiseen, niin pian kuin sen omistaja siihen taipuisi.
Helmikangas oli joutunut koko kylän nauruksi poikansa tähden ja emäntä sairasti kuoleman kielissä. Ennen häntä kuoli kuitenkin emännän isä, Kerstilän vaari, herättäen kuolemallaan suurta surua kaikissa taikakonsteihin luottavissa. Pahan-ilkinen mies jätti jälkeensä suuren talon ja paljon tavaraa. Aina viimeiseen hengen-vetoonsa asti oli hän näet itse taloansa hallinnut, mutta nyt oli kuokka kuoleman ja kirkon rautalapio tehtävänsä tehnyt ja Helmikankaan isännälle aukaissut kaikki Kerstilän ovet, arkut ja salvot. Se sattui muutoin hyvin sopivaan aikaan, sillä Helmikankaan isäntä oli juuri tyttärensä myötäjäiset maksanut Riikolan isännälle.