Helmikankaan emäntä vaipui kuoleman uneen kolme päivää isänsä kuoleman jälkeen. Kaksia hautajaisia pidettiin ja kyläkuntaa kestitettiin. Rahaa ei säästetty, vaan annettiin huilata. Olihan Helmikankaan isäntä siinä vahvassa luulossa, että Kerstilän vaarin raha-arkku oli hopeata kumminkin puolillansa, ja hän, ollen vaari-vainajan ainoan perillisen leski, olisi kaiken tavaran herra.
Tavarain tutkinto pidettiin Kerstilässä ja Helmikankaan isännän toivot toteentuivat ylenmääräisesti. Kerstilässä löytyi tavaraa ja rahaa niin kosolta, että Helmikangas oikein oli hypähdellyt — niin iloinen oli hän saaliin jaossa, jaossa, jossa kaikki tuli hänen osaksensa. Tutkintoa eli pesäkirjoitusta pidettiin myöskin hänen omassa talossansa, eikä sielläkään huomattu ollenkaan velkaa. Kun kaikki asiat oli selville saatu ja Helmikankaan isäntä upporikkaaksi julistettu ja rahan paljous silmiä huikaisi, niin ei Helmikankaan ja Kerstilän talojen omistaja tahtonut enään vaivata itseänsä huolehtimalla talon hoidosta. Hän päätti muuttaa kaikki puhtaaksi rahaksi myömällä molemmat maat päällisinensä, antaa osan kummallekin lapsellensa puhtaassa rahassa ja itse elää huolettomasti päiviensä loppuun saakka.
Tehty kuin sanottu. Pian oli perillisten suostumus talon myymiseen saatu ja Helmikankaan talo myytiin minun isälleni. Meidän vaarille, entiselle Helmikankaalle, tapahtui se ilo, että hän näki tuhlaamansa suuren talon takaisin ostettuna suvullensa. Toinen Helmikangas, hänkin puolestaan tyytyväisenä syyti rahat arkkuunsa.
Sitten ilmaantui eräs äärettömän rahallinen herra Oulusta ja osti Kerstilän talon, josta maksoi kelpo hinnan, ja nyt tuli Helmikankaan raha-arkku aivan täyteen. Kauppakirjat tehtiin, harjallisia juotiin ja tuo mainio talonkauppias joi itsensä juovuksiin; mutta rahansa menettäneet talojen ostajat, minun isäni ja tuo Oulun herra, eivät juuri mitään juoneet, kun eivät niin ylen iloisetkaan olleet.
Tuli yö ja yö oli pimeä kuin säkki, sillä oli uuden kuun aika syksyllä Lokakuussa. Raha-arkkua säilytettiin Helmikankaan kamarissa, jossa talonsa myönyt poikinensa asui. Siinä he myöskin molemmat lepäsivät rahojansa vartioimassa; mutta aamu kun valkeni, ei kamarissa ollutkaan kuin kaksi, Jaakko ja hänen isänsä. Kalliin kaikista, jota paitsi he molemmat olivat kuin joutilaat maailmassa eli niinkuin läpikuultavat varjot, nimittäin raha-arkku oli poissa! Se oli juossut pimeän yön selkään, oli varastettu!
Nyt oli Helmikangas onneton. Sen hän itsekin sanoi kaikille, että hän on onneton, ja pian koko kyläkunta, koko seurakunta, koko läheinen maakunta uskoi, että hän on onneton. Kaikki saarnasivat sanaa hänen kanssansa, että se on onneton, jolta yhdellä kertaa kaikki omaisuus varastetaan. Kukaan ei voinut häntä lohduttaa. Hän oli lohduton, toivoton. Ukko alensi itsensä ja meni asumaan vävynsä luokse ja sai häntä seurata tuo viaton Jaakkokin, joka, kädet taskuissa kävellen, naurahteli koko menolle ja isänsä surulle ja onnettomuudelle. Aika-hullu oli tuo Jaakko — naurusta koottu koko mies.
Oli kumminkin vielä vähän jälillä, jyviä oli vielä myymättä ja kaikenlaisia hopia- ja muita metallikaluja ja vaatteita. Nämät kaikki vietiin niin eheänä, kuin ne olivat, Riikolaan, sillä ukko ei uskaltanut muuttaa niitä rahaksi, kun ei hänellä ollut onnea säilyttää rahoja, ja nyt istui hän kädet poskella enimmät aikojaan, katuen hulluuttansa, että paiskasi kaksi oivallista taloa kuin akanat tuuleen. Väliin koetti hän kuulustella rahojansa ja nimismieskin oli siinä apuna; mutta turhaan, ei sen verrankaan selvää saatu, että olisi epäluulon alaisena ketään vangittu.
Isäni muutti Helmikankaalle minun ja äitini ja vaarin kanssa. Tottapa tosiaan oli vaarini iloisin kaikista, kun sai, yksitoista vuotta köyhänä miehenä oltuansa jälleen muuttaa kotikonnullensa, ja hän sanoi samoin kuin ennen nuorena tuntevansa rakkautta joka paikkaa kohtaan. Hän lupasi niin paljon, kuin vaan voisi, elämänsä loppuun asti huolehtia talon koossa pysymiseksi. Syvään huo'aten kiitti hän Jumalaa asiain onnellisesta päättymisestä.
Kun olimme muuttaneet Helmikankaalle ja turvetöllimme autioksi jättäneet, silloin vasta olivat häät vietettävät. Tavalliset, häiden edellä olevat puuhat, kankaiden kutomiset, sukkien ja paitojen neulomiset olivat suritetut ja hääpäiväksi oli määrätty eräs tiistai-päivä joulun edellä, noin kaksi viikkoa ennen tuota korkeata juhlaa. Helmikankaan kaikki huoneet pestiin ja laitettiin mitä täydellisimpään kuntoon ja koko meidän hyvä tuttukuntamme käskettiin häihin. Olipa käsketyissä paljon sellaisiakin, joita en tuntenut. Enin osa minulle tuntemattomista olivat Lumijoen ja Tyrnävän kappeleista, ja syntymä-seurakunnallensa kunnian osoitukseksi käski isäni häihinsä Lumijoen papin perheinensä, ja kaikki kolme Limingan pappiakin kutsuttiin. Eipä Vierimän väkeäkään, ukkoa ja Loviisaa unhotettu, enemmän kuin Pirttilän isäntääkään poikansa ja tyttärensä kanssa. Saipa Helmikangaskin käskyn, niinkuin myös Riikolainen emäntinensä. Mutta onneton Helmikangas ei tullut, eikä Jaakko myöskään; Riikolainen emäntinensä tulivat.
Mitään suurellista tai ylöllistä en havainnut isäni häissä. Ruokaa tosin oli runsaasti, mutta sekin sellaista laatua, joka tavallisesti on kyllin voimallinen työtä tekevää rahvasta ravitsemaan, hienoja ulkomaan juomia en nähnyt käytettävän kuin nimeksi. Kaksi koti-seurakuntalaista viulunsoittajaa olivat soittajina. Toinen räätäli, toinen eräs renki, molemmat kirkon kylästä. Ei Rittisiä eikä Mäläsköitä oltu hankittu, vaikka olivat hyviä soittajia, kun eivät asuneet Limingan emäkirkon seurakunnassa. Isäni tahtoi tulla toimeen omatakeisella, vaikka vähän huonommallakin.