Sitten veisattiin pieni virren värssy ja luettiin rukous ja niin päättyi toimitus. Mutta ennen kun pois lähdettiin, jaettiin vielä muutamille lapsille ja täysi-aikuisille kirjoja kehoitukseksi ahkeruuteen ja hartaaseen lukemiseen. Senkin tehtyänsä jätti rovasti hyvästi seurakunnalle.

Minäkin läksin pois äitini ja muorini seurassa. Olin sangen iloisella mielellä ja vähän ylpeäkin. Olin iloinen siitä, että olin saanut pienen kirjan lahjaksi ja menestynyt lukemisessa ilman hämmästymättä, ylpeä taasen siitä, että rovasti itse minua oli luettanut; mutta ennen kaikkea olin lapsellinen kun luulin suorittaneeni suurenkin ansiotyön.

Näin olin ensimmäisen kerran papin edessä tehnyt tilin kirjallisesta opistani. Sydämestäni rakastin rovastia hänen jalon henkensä tähden, jonka olin tullut tuntemaan hänen puheistansa ja siveästä käytöksestänsä. Mutta eivät kaikki olleet samaa mieltä. Sen huomasin kotimatkalla kun sivutsemme kulki miehiä ja naisia, jotka mylly- ja viina-asioissa olivat vähän karille ajaneet. Kuulinpa heidän näin puheskelevan. Nyt ei enään saa pyhänä myllyäkään panna pyörimään, vaikkei olis maanantaiksi leipäpalaakaan suuhun pistää. Toiset siihen lisäsivät: Mitä rovasti jauhon tarpeesta tietää, kun ostaa valmiita vehnäjauhoja kaupungista, johan ne ovat hyväksikin myllytetyt, ja jollei hän valmiita jauhoja ostaisi, niin kyllä panisi mielelläänkin myllyn pyörimään, vaikka keskellä kirkon aikaa ja vielä katselisi saarnatuolissa seisoessaan kirkon akkunasta ulos, kuinka monta kertaa minuutissa myllyn siivet menevät ympäri; mutta se on vaan hyvä, ettei hänellä ole myllyä eikä hän ikinänsä saakaan myllyä. Toiset taasen jupisivat, vieläpä kiroilivatkin, etteihän viina ole rovastin viinaa, omista jyvistä me sitä olemme polttaneet emmekä tahdokaan sitä kaataa rovastin suuhun, vaikka väsynyt lepopäivänänsä ryypyn ottaa.

Näitä kuullessani oikein vereni kiehahti inhosta, sillä nuoressa viattomuudessani pidin minä rovastin puheet oikeina, niinkuin ne olivatkin. Niin saavuimme jälleen matalaan mökkiimme ja olin nyt ensikerran tullut tietämään vähän tämän maailman metkuja.

KUUDES LUKU.

Minä tutkin tuonen teitä.

Lumi oli jo sulanut ja kesä tullut. Meidänkin turvemajamme ympärillä kaikki viheriöitsi. Minä olin iloinen ja hilpeä ja koetin voimiani myöten auttaa äitiäni kaikenlaisissa töissä, autinpa häntä perunain istuttamisessakin. Meidän muori oli sairaana, aivan vuoteen omana ja minä huomasin että äitini sydämmellä oli kannettavana raskas taakka, joka ei sillä, että äitini sitä voimansa perästä kantoi, lainkaan keventänyt minun taakkaani, vaan päin vastoin lisäsi siihen painoa. Perunamaalla äitini minulle kertoi, että muori oli hänen äitinsä, mutta sen olin minä jo ennen muorilta itseltäkin kuullut. Mutta isosti ajatutti minua kuitenkin se kysymys, minkätähden äitini, vaikka hän muutoin piti äitiänsä arvossa ja epäilemättä ja silminnähtävästi rakasti häntä, ei ennen ollut minulle ilmoittanut muorin olevan hänen oman äitinsä. Syytä siihen ei sanonut muorikaan, ja niin minä jäin siinä asiassa tietämättömyyteen koko elin-ajakseni. Ei siis muuta neuvoksi, kuin jättää se viisaampien tutkittavaksi; mutta kumminkin panen tähän omankin ajatukseni. Olen nimittäin arvellut tuon salaamisen tapahtuneen sitä varten, että minä ilman mitään sukulaisuuden varjoa oppisin rakastamaan vieraitakin ihmisiä, ja kun minä muoria rakastin, niinkuin molemmat hyvin näkivät, jopa rakastin kuka tiesi enemmän kuin äitiäni, niin he antoivat asian niin olla aina siihen saakka kuin luulivat minun alkaneen paremmin ymmärtää ja käsittää elämää ja ihmisten keskinäisiä suhteita.

Siis olin kuitenkin tullut tietämään, mikä muori oli minulle, nimittäin äitini äiti. Jo ennenkin olisin koettanut tehdä muorini hyväksi, mitä vaan voin; mutta tieto sukulaisuudestamme sai rakkauteni kaksinkertaiseksi. Sulasta rakkaudesta eikä mistään pakosta olin minä valmis ottamaan päälleni mitkä vaivat ja vastukset hyvänsä, saadakseni muorini jälleen hänen entiseen terveyteensä. Sitä tarkoitusta varten ehdottelin äidilleni, että läksisin pappilaan hakemaan rovastilta jotakin lääkettä. Äitini ei tahtonut myöntyä siihen, vaan aikoi mennä itse ja sanoi osaavansa paremmin esitellä asian rovastille kuin minä. Sen kyllä myönsin, että äiti paremmin siihen toimeen pystyisi, mitä asian esittelemiseen tulee, mutta mitä taas juoksemiseen tulee, sen voisin minä paremmin ja pikemmin suorittaa. Ja olipa se tärkeätä, että rohdot saataisiin hyvin pian kotiin. Mutta oli vielä toinenkin asia, joka minua yllytti yritykseen. Rohtojen tuomisesta oli paljo puhuttu ja sitä sanottu vaikeaksi työksi, varsinkin kun lähdettiin niitä rahatta hakemaan. Tämän vaikean tehtävän tahdoin minä suorittaa, tahdoin nimittäin jalostuttaa itseäni suuremmalla työllä, kuin antamalla muorille kaivovettä muorin sängyn vieressä rahilla olevasta ämpäristä. Viimein sainkin luvan lähteä, sillä muori oli hyvin huono sinä päivänä ja äitini ei tahtonut jättää häntä minun kanssani kahden kesken.

Oli lauvantai vähä ennen puolta päivää ja ennen juhannusta, sillä sinä kesänä ei ollut vielä mitään juhannuskoivua mökkimme edustalle tuotu. Äitini antoi minulle puhtaaksi pestyn pullon käteen, ja sanoi: Menehän nyt, puhu ihmisten tavalla rovastille, ja sano, että minä itse käyn maksamassa. Minä lupasin puhua ihmisten tavalla ja läksin matkoilleni.

Taivas oli pilvessä. Se teki minun jotenkin synkkämieliseksi, mutta vaikka olin niin suurella asialla, niin en tällä kertaa tuntenut mitään vapistusta vatsassani. Minä juoksin pitkin maantietä, niin että vasta puhjenneet keltakukat tien vieressä ja seipäät pellon aidassa vilisivät silmissäni, enkä minä sentään läähöttänyt kovasta juoksusta. Oli vaan mielessäni muorin pelastus taudin kourista, jonka eteen olin valmis uhraamaan kaikki voimani ja niin kuin tuulispää olin minä pian keskellä kirkonkylää. Mutta siinä alkokin tehtävän vaikeus ilmestyä. Minä näet en tietänyt, mikä noista kymmenistä taloista oli pappila. Olinpa totta niinkin ensi kertaa pappia kyydissä, eli oikeammin pappilan haussa. Jo pian tulikin jänis housuihini ja aloin katua, että olin lähtenyt. Koetin katsella joka haaralle, vaan ei missään ketään näkynyt. Minä seisoin jotenkin pitkän ajan tien haarassa joen rannassa, josta oli silta joen yli. Vihdoin tulin siihen vakuutukseen, että paras on käydä talossa kysymässä. Ja niin käännyinkin likimmäiseen taloon ja astuin sisälle pihaan. Täälläkään ei ketään näkynyt, ainoastaan pieni punertava varsa, joka kaha käteen pihassa juoksenteli. Sitä en kuitenkaan joutunut kauan katsella. Rupesin siis nousemaan portaita ylös ja astuin porstuaan; mutta samassa kuulin oven au'aistavan ja jälleen kiinni lupsautettavan. Ja ennenkun ennätin mitään muuta erottaa, kuulin edessäni sanottavan: hau, hau! Eteeni hypähti hirmuisen suuri musta koira, kita auki, niin tulipunainen kuin Vierimän torpan ikkunanpieli. Eikä tämä talon vahtisusi tyytynyt haukkumiseen, vaan hyökkäsi päälleni ja purasi minua vasemman käden pikkusormeen. Nyt oli henkeni juuri kuin langan nenässä, sillä luulin tuotapäätä olevani tuon mustan koiran vatsassa. En joutunut siinä niin kireässä tilaisuudessa ajattelemaan paljo joutavia sivuasioita, ajattelin vaan mitä kiiruimmittain tuota mielestäni liian aikaista pienennystäni, kun en ollut vielä kasvaakaan ehtinyt ja oikein sydäntäni särki se, kun muori oli kotona niin huonona ja lääkkeiden hakija pian joutuisi koiran vatsaan. Kaikki tämä oli ajateltu melkein silmän räpäyksessä ja silmän räpäyksessähän koirakin minun oli syönyt eli sen mitä minussa oli hänelle kelpaavata, sillä kun hän minua pikkusormeen tokaisi, oli hän samassa mennyt takaisin istumaan porstuan nurkkaan. Olin huomaamattani päästänyt aika porun ja huutanut: koira söi minut! Sen oli kuullut eräs vanhan puolinen nainen, joka riensi hätään ja sanoi: eihän se vielä kaikkea syönyt, koska siinä seisot. Häpesin minä vähän, että niin ajattelemattomasti olin tullut huutaneeksi, ja katsahdin naista silmiin. Hän oli avopäin ja kädessä pääliina, jota hän käänteli laskokselle, ja suuri avainnippu riippui messinkikoukusta hänen vyöllänsä. Avainnipusta huomasin hänen emännäksi, sillä äitini oli joskus sanonut, että emännillä on aina avainnippu vyöllä. Kysyin siis häneltä, missä pappila on? — Etkö sinä pappilaa tiedä, sanoi hän, kylläpä sen kaikki kerjäläispojat tietävät. Minä vakuutin, etten ollutkaan mikään kerjäläispoika, olin vaan muorille lääkkeitä hakemassa. Silloin näki hän sen vaivan, että tuli joen ahteelle asti näyttämään minulle pappilaa, joka ei siitä kaukana ollutkaan. Minä kiitin neuvosta ja läksin juoksemaan pappilaa kohti. Juostessani katsoin oikein päivän valossa sormeani, jossa oli pieni koiran hampaan tekemä haava, vaan olihan hyvä, ettei koko sormi ollut poikki.