Pappilassa oli puutarha, siitä aloittaakseni. Puutarhan puut ne ensin silmiini pystyivät, sillä niitä ei ole kaikilla mökeillä, sen vähemmin meillä, kosk'ei ollut Vierimälläkään. Vaan vähät puista, kun oli kiire. Olihan minun joutuminen rovastin puheille, kun mielestäni olin viipynyt liian kauan matkalla. Mutta hajulla on raja ja hyvällä hajulla onkin erittäin vissi raja, sillä se on kallista tavaraa eikä sitä jaeta kauas lähdepaikastansa. En minä pappilan hajua tuntenut, ennen kuin olin ehtinyt puutarhan aidan viereen. Huh, kun siitä lemusi hajua monenlaista, niin ettei ollut enään määrääkään. Minä vetelin hienoa hajua nenääni ja oikeinpa tuntui se menevän sydämen pohjaan saakka. Hyvähaju nenässäni hyppäsin pappilan portista sisälle, oikein tasakäpälässä. Mutta joko taas, pihassa lähellä porttia makasi hallava koira. Onnekseni oli se siivompi, kuin äskeinen koira. Ensin se vähän ärisi, mutta sitten oli vallan vaiti, olihan se pappilan koira. Hyväntekiäisiksi hänen suopeasta käytöksestänsä näytin hänelle sormen ja sanoin: älä sinä, kun olet pappilan koira, pure sormeani, niinkuin hävytön koira tuolla kylässä. Siihen tyytyikin koira, painoi päänsä kylkeensä ja ummisti samassa silmänsäkin kiinni.
Näin olin joutunut keskelle pappilan pihaa seisomaan; mutta en tahtonut uskaltaa astua mihinkään sisälle. Joku minua peloitti, vaikk'en itsekään tiedä, mitä pelkäsin. Vihdoin kun olin jo noin puolen tuntia seisonut töllistänyt sinne ja tänne, tuli yksi pappilan piioista pihalle ja kysyi naurusuin minulta: mitä sinä haet? Neiti oli erittäin viehättävän näköinen. Hänellä oli punaiset posket ja valkoinen otsa, pitkä kellertävä tukka, joka riippui alas kahtena palmikkona. Tukka oli taiten kammattu ja taiten palmikoittu. Niin kumminkin minusta näytti, sillä hänen peittämätön päänsä oli sileä kuin kanan muna ja palmikot niin sievät, etten maassa mointa ollut eläissäni nähnyt. Palmikkojen päissä riippui siniset leveät nauhat, joihin silmäni tahtoivat aivan kiinni jäädä. Pukuna oli hänellä valkoinen röijy, ja pässin värjäämä villahame, jaloissa matalaruojuiset nahkakengät. Minä viivyin hetken aikaa vastaustani harkitellen. Tahdoin jollakin sievällä tavalla puhua pappilassa, koska äitini lähtiessäni oli minua siihen varoittanut, mutta vaikka olisin kuinka miettinyt, en löytänyt sievempätä vastausta, kuin tämän:
— Minä haen rovastia, saadakseni häneltä rohtoja muorilleni. Onko rovasti kotona, hyvä neitty?
Neiti katsahti minua silmiin, taaskin vetäen suutansa nauruun, ja sanoi: Joudu pian rovastin luo. Nouse noita rappuja ylös; rovasti rupeaa vähän päästä päivälliselle etkä saa häntä tavata, ennen kuin jälkeen kello viiden, jos vaan nyt myöhästyt.
Minä kiitin häntä hyvästä neuvosta, nousin osoitettuja rappuja ylös ja astuin sisälle. Rovasti tuli ovessa vastaan ja käski minun astumaan sisälle. Nyt seisoin rovastin edessä vähän ujostellen. Rovasti taas puolestaan katseli minua silmiin ja veteli hyvin pitkästä piipusta hyvänhajuista tupakan savua. Tällaisessa asemassa vähän aikaa oltuamme keskeytti rovasti äänettömyyden ja sanoi:
— Kenenkä poika sinä olet, kun seisot, vaikka kokonaisen päivän, pihalla, että täytyi Katrin lähettää sinulta asiaasi kysymään.
Nytkös minua rupesi oikein pelottamaan, ett'en tahtonut saada sanaa suustani. Ajattelin jo kääntyä pois, mitään vastausta antamatta, mutta vedin kuitenkin taskustani pullon, arvellen: puhukoon se puolestani. Niin se tekikin. Kohta, kun rovasti näki pullon, sanoi hän:
— Oletko rohtoja hakemassa?
Nyt vasta pääsin minäkin puheesta kiinni.
— Muori on sairas, aivan kuolemaisillansa, äitini lähetti minun hänelle rohtoja hakemaan, sillä hänen täytyy olla kotona muoria hoitamassa. Äiti lupasi itse käydä rovastille maksamassa.