— Kyllä näen, että olet lapsi, sanoi rovasti, kallistellen päätänsä, ja lapset puhuu lapsen tavalla. Kunpa edes saisin sinulta selvän, kenen poika sinä olet.
— Minä en itsekään sen paremmin tiedä, sanoin minä. Äitini nimi on Maria Helmikangas, sen muistan siitä kun rovasti itse kinkerissä nimitti häntä.
— Sinä olet niinmuodoin Henrikki Marianpoika Helmikangas ja sinun muorisi on myöskin nimeltään Maria Helmikangas. Kyllä nyt jo tiedän kaikki, vaan eikö muorisi ole mitään puhunut, haluaisiko hän tavata pappia.
Minä mietin vähän aikaa ja sitten muistinkin, että äiti illalla oli kysynyt muorilta, haluaisiko pappia, johon kuulin muorin vastaavan: kyllähän saisi pappi olla, vaan kuinka sen tänne saisi. Sanoin siis rovastille mitä tiesin. Rovasti sanoi siihen:
— Odota nyt vähän tässä, istu tuohon tuolille; minä panen vähän päälleni ja sitten minä lähden omalla hevosellani muorisi luokse hänen kanssaan tutkimaan tuonen teitä. Tätä sanoessaan meni rovasti toiseen huoneeseen ja veti oven kiinni jälkeensä.
Minä istuin ja katselin ympäri huonetta. Seinillä oli korkeita kaappeja täynnä kirjoja. Eräällä sivuseinällä oli matala pöytä, jolla oli kaikenlaisia papereita ja kirjoituskalut. Sen pöydän vieressä oli toinen pienempi pöytä, jonka päällä oli useita suuria kirjoja ja niiden joukossa tunsin minä samat kirjat, jotka kirkon kirjain nimellä olin kinkereissä nähnyt. Yhdessä kohden oli seinässä nauloja, joissa riippui vaatteita, ja vaatteiden alla permannolla oli kolme paria kalossia. Sitten oli vielä eräässä nurkassa musta, leveä sohva. En ollut koskaan ennen nähnyt sohvaa, enempi kuin kalossiakaan, enkä siis niiden nimestäkään ensikerran nähdessäni mitään tietänyt, vasta vanhempana olen sen tietooni saanut. Kalossien vieressä nurkassa oli useampia keppejä eli sauvoja. Näitäkin vähän aikaa silmäiltyäni, sillä nekin, jotka nyt eivät enään ole mielestäni minkään arvoisia, lapsena ollessani vetivät suuresti huomiotani puoleensa. Katsahdin uudelleen uhkeita kirjakaappeja, jotka ulottuivat permannosta kattoon saakka. Siinä juolahti mieleeni, kyllä kai pitää paljo lukeman ennen kuin rovastiksi pääsee, sillä epäilemättä on noiden kaikkein kirjain sisällys tarkemmin rovastin päässä, kuin minun päässäni aapiskirja ja katekismo kolmanteen pääkappaleeseen asti, jonka minä silloin vasta osasin. Mutta samassa, kun tätä ajattelin, huomasin seinällä rovastin kuvan, joka oli jotenkin vielä rovastin näköinen, vaikka hän siinä seisoi paljo nuoremman ja verevämmän näköisenä, kuin hän nyt itse oli. Epäilemättä oli se maalattu jo aikoja takaperin hänen nuorena ollessaan. Kuitenkin oli kuva niin rovastin näköinen, yksin katsekin, että kun hän siinä täydessä papin puvussa minuun katseli, vaikutti se minuun niin, että luulin hänen minulle sanovan: älä tutki niitä, jotka eivät sinulle kuulu!
Ajatellen kuvan salaista vaikutusta, loin silmäni alas ja rupesin tarkastelemaan permannon rakoja ja sen keltaista, paikoin jo pois kulunutta maalia, kun samassa rovasti pisti ovesta sisään ja sanoi:
— Anna pullo tänne.
Minä ojensin pullon rovastin käteen. Hän aukasi korkin ja haisti, painoi korkin jälleen kiinni ja antoi pullon takaisin.
— Ei se pullo kelpaa, virkkoi hän, siinä on ollut kamfertti-linementtiä. Minä annan uuden pullon.