— Älkää nyt kuitenkaan sinne menkö, jos kukakin olette!
Nyt huomasimme, että olimme yrittäneet pyrkiä talon ruokasäiliöön, joka oli porstuaan laudoista laitettu, ja jos vielä olisimme hiukan sivuuttaneet, olisimme olleet toisen hullun tien suulla, nimittäin vinttiin menossa.
Kirkkaassa vahakynttilän valossa astuimme reippaasti päämaalia kohden ja astuimme ovesta sisälle. Nyt näimme, että seisoimme entisen Limingan ruustinnan edessä, joka vieläkin vahakynttilä kädessä vakaisesti meihin katsoen keskellä laattiaa seisoi. Samassa tulivat ruustinnan tyttäretkin siihen.
— Antakaa anteeksi, kunnian-arvoinen ruustinna, vaikka vähän tulistuin, kun pimeyden tähden en tiennyt, mistä sisälle päästä, sanoi isäni.
— Se on hyvin ikävää, vastasi ruustinna, kun on niin kummallisen kolkoksi nuo porstuat rakennettu. Luulisihan niiden samalla vaivalla suuremmankin akkunan saaneen, vaan kyllä se enkä on vähän siitäkin syystä, ettei varas niin oistonaan, oven kiinni pantua, pääse porstuaan.
— Kyllä se niin on, mutta outo voipi sellaisessa pimeydessä pian nenänsä taittaa ja tulla vieläkin oudommaksi, arveli isäni.
Nyt päästivät ryökkinät aika naurun. Ruustinnakin naurahti vähän, vaikka vanhuus ja pitkänlainen elämän kokemus ei enään sallinut hänessä ison naurun sijaa puheesta syntyneille, tapahtumattomille varjokuvituksille.
Kun olimme istuneet, kävi yksi ryökkinöistä, jonka minä entiseltä vanhimmaksi tiesin ja Annan nimellä tunsin, asettamassa kynttilöitetyn lyhdyn porstuan seinään. Vähän sen jälkeen meni isäni ulos ja toi minun vaate-arkkuni ja evässäkkini sisälle.
Pian olivat ryökkinät laittaneet, yksi tulen kakluuniin, toinen porsliinit pöydälle, kolmas leipurinpuodissa käynyt. Sitten he jotain muutakin puuhaa pitivät, ruustinnan isäni kanssa tarinoidessa, ja kaiken seurauksena tulikin teejuomingit. Siksi oli kolmihaarainen, hopeankarvainen kynttiläjalka sytytettyine kynttilöinensä keskelle pöytää asetettu. Tämän ihanan valon heijastaessa loin silmäni salin peräseinään ja näin siellä riippuvan rovasti-vainajan kuvan, sekin vanha tuttu minulle entisiltä pienuuteni ja köyhyyteni ajoilta.
Mielestäni oli monta maailmaa yhdessä maailmassa, kun isäni isäntäväen kysymyksistä innostuneena jutteli meri- ja maaretkistänsä, meidän kaikkien kyyhkyisen hiljaisuudessa kuunnellessa. Usein oli jo mielestäni ihan viimeiset sanat isälläni suussa, sillä luulin kaikki maailmat ja maailmain asiat jo olevan lopussa; mutta silloin taas ruustinna uudelleen pyysi tarkempaa selitystä hänelle näkemättömistä maan paikoista ja jälleen avautui eteemme uusi näkö-ala. Minusta se tuntui juuri kuin nuo etäiset seudut eivät olisikaan olleet koko meidän maapallollamme, vaan äärettömässä avaruudessa, ehkäpä tähtien tuolla puolen. Sillä minä ja ainoastansa minä yksin siinä seurassa en ollut ensinkään maantiedettä lukenut. Jos olisi Aasiaa tai Afrikaa aivottu sinä iltana ruveta lautaselta syömään maidon kanssa tai Eurooppaa syömään teeleipänä, olisin ilman kieltämättä ollut valmis siihen.