Kova maantiehän siitä kulki. Olinhan pimp-pamppalanippuineni siitä kerran juossutkin, olinhan muutamia kertoja sitä jo hevosellakin ajanut, mutta suo siellä, vetelä täällä, äärin vierin pehmeä, siis parempi ojitus tarpeen.
— Voisinhan minäkin auttaa ojituksessa, sanoin minä, sillä minä tiesin, että isäni tahtoi sellaista sanaa. Olihan meillä pitkä osa tuossa äärettömän avarassa pajupensaiden kotomaassa.
— Niimpä niin, vaan ensin opit jotakin tietämään, sillä Suomen maalle uusi aika koittaa.
— Mikä uusi aika se on?
— Se on valon aika. Suomi on paljon takapajulla monen ulkomaan suhteen. Enkö minä sitä tietäisi, kun olen niin paljon ulkomailla kulkenut. Mutta kyllä täällä, pohjaisessakin, vaikka hiukan hiljemmin, lämpimämpäin maiden rientoja toimeen pannaan, ja kun ne kerran jalan sijan täälläkin saavat, niin ei niitä pane pakkainen — minä tarkoitan henkisiä, siveellisiä rientoja. Siis koeta sinäkin parastas, poikani, ei oppi ojahan kaada eikä tieto tieltä työnnä.
Nyt heräsin minä juuri kuin unesta, kuultuani tuon sananlaskun. Mikä ikuinen viisaus löytyy meidän sananlaskuissamme! Nyt käsitin minä, mitä oppimisella tarkoitetaan, nimittäin ettei ojaan kaaduta eikä tieltä horjahduta, ja voihan oppinutkin työtä tehdä, vaikkapa kyntääkin. Nyt käsitin minä, mitä varten virkamiesten täytyi olla oppineita. Arvattavasti sen tähden, ettei heidän tarvitse tiedon puutteessa häilyä oikealle ja vasemmalle, vaan pysyä asioissa keskikohdalla ja ohjata kansan kulkua ja heidän erhetyksiänsä oikoa.
Isäni huomasi pian muutamista sanoistani, että olin oikein arvostellut, ja rupesi hän nyt minulle vapaasti juttelemaan uusista keksinnöistä maanviljelyksenkin alalla, joita ei vielä montakaan Suomessa käytetty, vaikka sanomalehdissä luettiin niitä ulkomaalla löytyvän. Pian olivat suomalaisetkin niihin tutustuvat.
Isääni kuullen ja hänen sanojaan miettien oli melkein huomaamattani matkamme kulunut, sillä hepomme oli oivallinen ja nopsajalkainen, ja niin saavuimme Ouluun.
Kun olimme ajaneet Limingan tullista tuohon Oulun läänin pääkaupunkiin, ajoimme vieläkin hitusen pitkin kaupunkia ja pysähdyimme Isolla uudella kadulla erään matalan, viheriäiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä ohjattiin hevonen hiljalleen portista sisälle. Isäni päästi hevosen aisoista ja asetti sen syömään kärryistä eväsheiniänsä. Tämän tehtyä astuimme porstuaan. Porstua oli melkein pimeä, varustettu kun oli vaan pienellä, kolmiruutuisella akkunalla oven päällä, ja päivä oli juuri laskenut. Hämärässä haparoitsimme ovea, josta sisään astuimme. Vihdoin moneen paikkaan turhaan siveltyämme ja seinähirsiä tapailtuamme, löysimme oven. Vaan kuinka nyt ällistyimme, kun ei avainta ovessa ollutkaan! Isäni kolkutti hiljaa ovea ja niinkuin kaukainen kaiku kuului vienosti ihmis-ääniä jostakin päin, juuri kuin haudan syvyydestä. Oli aivan mahdoton tarkimmankin korvan huomata, mistäpäin äänet kuuluivat. Ovi ei kuitenkaan au'ennut. Isäni kolkutti uudelleen, ja sama aaveen-tapainen kaiku uudistui myöskin, vaan ovi ei au'ennut. Nyt loppui isäni kärsivällisyys ja hän karjasi voimansa takaa, äänellä, joka olisi ollut kyllin voimallinen yli meren kohinankin kuulumaan: Tuo Jerusalemin pimeys, mikä näissä kurjissa hökkelissä sitten vielä onkin!
Se teki vaikutuksensa. Aivan toiselta puolelta porstuaa aukaistiin ovi ja vahakynttilä jalkoinensa ja käsi pistettiin oven raosta porstuaan ja sanat kuuluivat: