— Vasta niin, vaan kyllä se ehkä on jo liian myöhäistä.
— Melkein se sitä lienee, sanoi isäni vähän naurahtaen.
Pian olin minä täydessä reilassa lähtöä varten ja hevonen oli valjaissa pihalla odottamassa. Vierimän ukkokin sattui olemaan meillä juuri samana päivänä, sillä hän oli päivätöitä maksamassa. Kun ukko sai kuulla, että minua viedään kouluun, huudahti hän:
— Ohoh! vai kouluun. No, sehän hyvä on. Ei suinkaan vielä tiedetä, miksi herraksi aikoo tulla.
— Ei tiedetä, tulleeko tuota mitään, vaan joutaahan oppia edes aa:n ii:stä täsmälleen eroittamaan. Vaan työtä hän on jo nähnyt tehtävän ja kyllä hän siihen lisää oppii sitten kuin voimia tulee, sanoi isäni.
— No niinhän se nyt onkin, vaan kyllä se koulukin paljon maksaa ja hukkaan se kustannus koulun käynnistä menee, jos ei herraksi meinaa tulla, sillä virkamiehen-palkallahan vasta koulun kustannukset palkitaan, arveli Vierimän ukko.
Minä istuin kääsyihin isäni rinnalle ja sanoin jäähyväiset kaikille saapuvilla oleville. Äitini puristi kauan kädestäni, vedet silmissä seisoen kääsyin astimella. Yksi jupisi yhtä, toinen toista yhteen ääneen, että, vaikka minulla olisi ollut viisi paria korvia, en sittenkään olisi selvään kuullut niin sekaista puhetta.
Vihdoin jouduimme matkalle. Isäni ajoi hiljallensa liinaharja ruunallansa ja hajoitti puheillansa minun mietteeni. Mitä mietinkään, jota hajoittaa tarvitsi? Minä mietin sitä turhaa rahan kulutusta, jonka koulunkäynti tuottaisi, ja luulin äitini kyynelten osottavan häviön pelkoa.
Me ajoimme jo Limingan isolla niityllä. Sitä katsellen sanoi isäni:
— Tarvitsis paremmin ojittaa.